Vierailimme syyskuun lopussa Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Biennaalin teema Reporting from the Front korosti tutkimushankkeemme ydinteemoja: ympäristö- ja sosiaalipoliittisia kysymyksiä, erityisesti maahanmuuttajien ja pakolaisten tilannetta ja siihen eri maissa kehitettyjä ratkaisuja.

Biennaalin kuratoi chileläinen arkkitehti Alejandro Aravena, joka oli koostanut päänäyttelyyn hyvin kiinnostavia ja puhuttelevia tapauksia ympäri maailmaa. Tämän lisäksi maailman suurin arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelunäyttely koostui maakohtaisista paviljongeista, joita oli kahdella eri näyttelyalueella sekä ripoteltuina eri puolille Venetsian keskustaa.

Tutustuimme näyttelyyn kolmen päivän ajan. Päivät kiertelimme kohteissa ja illalla keskustelimme näkemästämme. Tutkimushankkeemme poikkitieteellisyyden merkitys konkretisoitui siinä, että näimme samoissa kohteissa erilaisia asioita. Arkkitehdit kiinnittivät huomioita rakennuksiin, materiaaleihin, rakenteisiin, tilankäyttöön ja arkkitehtuurin viestiin. Yhteiskuntatieteilijät poimivat ensiksi kunkin kohteen poliittisen viestin, akuutin yhteiskunnallisen ongelman. Riskienhallinta-analyytikkomme ja skenaarioiden asiantuntija löysi viimeisenä päivänä vastauksia siihen, miten megatrendejä ja kaupungistumisen tulevaisuutta voisi lähestyä ja mallintaa mielekkäästi yhteiskunnan muutoksen suunnan ja vauhdin ollessa epäselvä ja sumuinen.

Mistä olimme ryhmänä samaa mieltä? Tähtiarkkitehtuurin aikakausi näyttäisi olevan ohitse, vaikka tuttuja isoja nimiä sekä toimistoja näyttely vilisikin. Arkkitehdit oli tällä erää valjastettu ratkaisemaan maahanmuuton nostattamaa hyvin globaalia ja paikallisesti konkreettista ongelmaa.

Ratkaisut olivat parhaimmillaan pieniä, ihmisen kokoisia, kuten Itävallan näyttely hienosti toi esiin.

Itävallan näyttelyssä ratkaisuja oli haettu yhdessä maahanmuuttajien kanssa, rakennettu huonekaluja nollan euron budjetilla sekä työstetty survival kit, jolla isoista toimistosaleista saatiin jaettua tiloja ottamalla samalla ihmisten yksityisyyden tarpeet huomioon.

Nykyisessä tilanteessa spektaakkeleihin ei ole tarvetta – monistettaviin ja monessa mittakaavassa toimiviin käytännön ratkaisuihin on. Matalat kustannukset ja vähäiset resurssit johdattavat suunnitteluryhmät pohtimaan ratkaisuja, jotka ovat ympäristölle kestäviä ja eri väestöryhmille toteuttamiskelpoisia. Mutta näkyikö näyttelyssä maahanmuuton poliittisuus?

Ainakin skaalat näkyivät. Suomen paviljonki korosti maahanmuuton kysymystä omassa mittakaavassaan suurena ilmiönä, mutta Venetsiassa Suomen tilanne ja asenne erottui selkeästi muista. Suomen paviljongissa vieraillessa oppi, että maahanmuuttajia on tullut Suomeen 32 478 vuonna 2015 ja tätä kysymystä oli lähdetty ratkomaan arkkitehtikilpailulla. Saksan paviljongissa maahanmuutto rysähti kasvoille täysin eri mittakaavassa ja runsaina käytäntöinä, joita tehdään ja toteutetaan kaiken aikaa. Saksaan maahanmuuttajia tuli vuonna 2015 yli miljoona.

Kreikka toi esiin pettymyksensä muiden Euroopan maiden vastuun välttelyyn Välimeren pakolaiskriisissä ja vaikeutensa selvitä pakolaisvyörystä taloudellisen kriisin heikentämässä yhteiskunnassa.  Suomen näyttelyssä ei ollut läsnä sitä arkipäiväistä uusien ratkaisujen etsintää, jossa tyhjistä tiloista syntyi majoituspaikkoja ja vastaanottokeskuksia, tai lahjoituksista vaatevälityksen ohella yhteisön rakentamista.

Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisuus tulikin näyttelyssä esiin enemmän sanomatta jäämisen muodossa. Tanskan paviljonki oli sinänsä upea – täynnään ympäristöpoliittisesti mielenkiintoisia ratkaisuja asumisen ja julkisten tilojen tulevaisuudesta – mutta Tanskan näyttely ei ottanut mitään kantaa maahanmuuttoon. Johtuuko tämä sitten maan tiukasta politiikasta vai mistä, se jäi näyttelyssä avoimeksi.

Vähäiselle suunvuorolle jäivät lopulta myös ne, joiden ongelmia biennaali halusi nostaa esiin.

Esimerkiksi Lähi-Idän ja Afrikan maiden asukkaiden oma viesti oli marginaalinen. Mitä ulkopuolelta tuleva arkkitehtuuri lopulta tekee paikallisille osaajille ja rakentajille ja miten köyhyys kaikkine ahdistavine aspekteineen tuodaan esiin, näiden problematisointi olisi ollut kiinnostavaa antia myös biennaalissa. Arkkitehtuurin itsensä määrittely ei siis ollut Venetsiassa ihan niin kriittistä ja monipolvista kuin olisimme ehkä toivoneet.

Mainitsemisen arvoisia kohteita ja kokemuksia olisi biennaalissa useita. Ehkä Suomen perspektiivistä kiinnostavina mieleen jäivät Espanja, joka esitteli talouskriisin johdosta keskeneräisiksi jääneitä rakennushankkeita, Irlanti, joka kuvasi talon pohjapiirroksen jäsentymistä dementiapotilaan silmin, sekä Conflicts of an urban age -näyttely, joka havainnollisti tulevaisuuden kaupungistumiskehitystä hyvin konkreettisina lukuina väestönkasvusta, liikennejärjestelmien päästömääristä, työllisyydestä ja asuntopolitiikasta eri maissa.

Millainen on urbanisoituvan yhteiskunnan tulevaisuus? Se ei ole helppo. Se on väkiluvun ja autoliikenteen kasvun näkökulmasta suorastaan musertava. Kaupungistuminen sisältää ongelmallisia ilmiöitä kuten segregaation, varallisuuserojen kasvun, paikallisten ja turistien välisen kasvavan kuilun, ilmastonmuutoksen ja ilmastopakolaisuuden paineen muutamia tässä nimetäksemme. Suomalainen yhteiskunta tuntuu ohittaneen nämä kysymykset tai ainakin sysänneen ne jonnekin ”kauas tulevaisuudessa” mahdollisesti realisoituviksi haasteiksi. Tällainen asenne ja lähtökohta on paitsi nurkkakuntainen, myös vaarallinen.

Tulevaisuudesta ei voi vain ottaa ilmastonmuutoksen mahdollisia hyötyjä tai luottaa teknologian ratkaisevaan voimaan.

Kansainvälisiä benchmarkkauskohteita etsiessämme on käynyt selväksi, että ratkaisujen täytyy olla inhimillisiä, kustannustehokkaita, tarveperustaisia ja aidosti globaaleja. Muutoin keskustelu älykkäästä kaupungista tai kestävästä kaupunkikehityksestä on vain elitististä sanahelinää vailla realismia.

Helena Leino, johtamiskorkeakoulu, TaY  & Liisa Häikiö, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, TaY