Purkamalla ketteryyttä ja kestävyyttä?

Metro-lehdessä oli (7.11.) uutinen Jakomäen kerrostalojen uudistuksista. Neljä 60-luvun lopulla rakennettua kaupungin vuokrataloa oli päädytty purkamaan huonokuntoisina.

Uusien talojen rakennustyöt ovat loppusuoralla, ja asukkaat odottavat jännittyneessä tunnelmassa muuttoa uusiin koteihin. Vaikka tulevaa odotetaan innolla, palaa jutussa haastateltu asukas muistoissaan herkästi vanhaan. Jakomäki on ollut kotina monille lähes koko elämän ajan, ja kerrostaloihin on vuosikymmenten saatossa muodostunut yhteisö, jonka asukas kuvaa olevan kuin isoa perhettä.

jakomaki1   jakomaki2

 Jakomäen uudet kerrostalot valmistuvat ensi keväänä. Suunnittelija on Arkkitehtitoimisto Pirkko ja Pekka Piirta.

Lähiökerrostaloja rakennettiin alun perin sillä ajatuksella, että ne on tarkoitettu 30 vuodeksi, minkä jälkeen ne voidaan korvata jollain uudella ratkaisulla. Jälkikäteen arvioituna tämä antaa kuvan siitä, että ratkaisuja haettiin jonkun sortin paniikin vallassa. Kaupungistuminen oli lähtenyt liikkeelle vauhdilla, ja asuntopula kaupungeissa oli suurta. Eikö kuulostakin aika tutulta? Tänä päivänä kohtuuhintaisten asuntojen tarve kasvavilla kaupunkiseuduilla on noussut uudelleen ajan keskustelluimpien aiheiden kärkeen. Haasteet ovat siis edelleen samankaltaisia, mutta ratkaisuja haetaan eri suunnasta.

Tämän päivän näkökulmasta ajatus siitä, että rakennusten käyttöikä olisi vain 30 vuotta tuntuu kestämättömältä.

60- ja 70-lukujen taitteessa näkökulma oli kuitenkin toinen. Uudet elementtirakentamisen mahdollisuudet olivat suunnanneet huomiota siihen, että rakennusosia voidaan tuottaa teollisesti. Rakennukset nähtiin kulutushyödykkeenä – kuten vaikkapa hehkulamppu. Hehkulamppu on sikäli kuvaava esimerkki, että sekin olisi voitu toteuttaa kestämään sata vuotta. Kulutusmarkkinoiden luomisen nimissä käyttöikä kuitenkin rajattiin tiettyyn tuntimäärään. Elementtitekniikan kehittäjät pitivät visioissaan mahdollisena sitä, että tulevaisuuden asunnoissa vaihdetaan lamppujen lisäksi mm. julkisivuelementtejä säännöllisin väliajoin. Ratkaisutavan uskottiin tuovan mukanaan joustavuutta, mutta ajan saatossa se osoittautuikin päinvastaiseksi.

Lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna rakennustapa kuitenkin tuotti aikanaan juuri sitä mitä tarvittiin: kohtuuhintaisia asuntoja kaupunkiin muuttavalle väestölle. Monelle uusien lähiöiden asukkaista kerrostalokoti tarjosi mukavuuksia, joita aiemmin ei olisi osannut kuvitellakaan. Juokseva vesi, sisävessa ja kylpyhuone, sähköliesi ja jääkaappi muuttivat peruuttamattomalla tavalla asukkaiden elämäntapaa, avaten mahdollisuuksia mm. perheenäitien työssäkäynnin lisääntymiselle, ja vapaa-ajan kehittymiselle olennaiseksi osaksi perhe-elämää.

60- ja 70-luvun ihanteiden mukaisesti lähiöalueet toteutettiin väljiksi. Perusteluja väljälle rakenteelle haettiin kaupunkitilan terveellisyydestä lähtien aina rakentamisessa käytettyjen torninostureiden toimintasäteisiin. Nykyään asia on kääntynyt päinvastoin. Erityisesti suunnittelijoiden puolesta liiasta väljyydestä moitittujen lähiöiden tiivistäminen on nostettu yhdeksi ajankohtaisista suunnitteluhaasteista.

Kaupunkisuunnittelun ihanteeksi on noussut tiiviys ja siihen liitetty kaupunkimaisuus. Uusien asuinalueiden rakentamista nykyisen kaupunkirakenteen ympärille ei enää pidetä mahdollisena, sen sijaan ratkaisua haetaan kaupungin tiivistämisestä.

Uudessa Helsingin yleiskaavassa mm. Jakomäki on määritetty täydennysrakentamisen alueeksi. Yleiskaavasta viime aikoina käyty julkinen keskustelu antaa kuvaa siitä, ettei tehtävä ole mitenkään yksinkertainen. Rakennuspaikkoja tarvittaisiin lisää, mutta sopivin sijainti niille tuntuisi olevan ”jossain muualla”. Nykyisten asukkaiden kannalta oman maiseman eteen suunnitellut rakennukset, ja omien ulkoilupaikkojen mahdollinen supistuminen ovat merkittäviä vaikeuksia täydennysrakentamiseen liittyvissä hankkeissa. Suunnitelmissa todettu liiallinen väljyys ei välttämättä alueen asukkaille näyttäydy negatiivisena tekijänä, vaan viihtyisyyttä lisäävänä vihreytenä, ja pitkiä näköaloja tuottavana avaruutena.

Tietyssä mielessä 70-luvun lähiöalueita voitaisiin ajatella tilallisena reservinä. Rakennukset ovat tulleet suunnitellun käyttöikänsä päähän, ja nyt ne voidaan korvata uudella tiiviimmällä ja taloudellisesti sekä ekologisesti tehokkaammalla ja kestävämmällä rakennuskannalla.

Koska vanhoja rakenteita ei ole alun perin suunniteltu korjattaviksi, ovat korjauskustannukset hyvin korkeita. Purkamalla taas voidaan vapauttaa tilaa uudelle rakentamiselle, joka lisääntyvän tonttitehokkuuden takia muodostuu merkittävästi korjaamista taloudellisemmaksi.

Tikkurilassa viimeisten vuosien aikana tämä kohtalo on tullut vastaan monella tontilla. Vanhojen matalien rakennusten purkaminen ja korvaaminen uusilla kahdeksankerroksisilla mahdollistaa huomattavaa lisäystä asuntojen ja asukkaiden määrään. Itse lähiseudun asukkaana olen ottamassa ilolla vastaan tiivistymisen mahdollistamat paremmat palvelut. Eikä Tikkurilassa ilmeisesti muutenkaan olla paljoa valitettu kaavamuutoksista. Ehkä entiset näköalat vaan eivät ole olleet niin hyviä, että niistä kannattaisi ruveta nostamaan melua. Rumaksi koetun elementtitalon tilalle tuleva uusi rakennus saattaa toisinaan olla naapuruston kannalta mieluisempi kuin rakennus aiemmin rakentamattomalle paikalle.

Erilaisten ympäristönäkökulmien, kaupunkirakenteellisten kysymysten ja taloudellisen yhtälön lisäksi toteutettavilla muutoksilla on iso vaikutus kerrostalojen asukkaiden elämään. Jakomäessä vuokrataloyhtiö päätti, että purettavien kerrostalojen asukkaille tarjotaan mahdollisuus muuttaa rakennustöiden jälkeen uusiin asuintoihin, tai vaihtoehtoisesti kokonaan toiseen asuntoon Jakomäessä tai muualla Helsingissä. Joillekin asukkaista muutto toisaalle oli tervetullut ratkaisu.  Jos työpaikka sijaitsi toisella puolella kaupunkia, projekti mahdollisti muuton lähemmäksi sitä. Jollekin toiselle taas muutto hissitaloon oli toivottu ratkaisu. Merkittävä osa Jakomäentien asukkaista kuitenkin arvosti nimenomaan omaa kotipaikkaansa, ja ilmoitti haluavansa muuttaa joko viereiseen peruskorjattuun rakennukseen, tai rakennustöiden jälkeen takaisin samaan kortteliin.

suvela

Suvelan purettavia kerrostaloja.

Suvelassa Espoon Asuntojen omistamassa korttelissa suunnitellaan juuri vastaavan tyyppisesti 253 asunnon purkamista. Niiden tilalle suunnitellaan tiiviimpää korttelia, jossa vuokra-asuntojen rinnalle saataisiin muitakin asumismuotoja. Myös Suvelassa tilanne vaikuttaa siltä, että purettavia rakennuksia itsessään jää tuskin kukaan kaipaamaan. Sen sijaan rakennuksiin muodostunut yhteisö on monen asukkaan kertoman mukaan olennainen tekijä, joka tekee paikasta tärkeän. Tästä syystä vaikuttaa siltä, että hankkeen onnistuminen riippuu paitsi hyvistä suunnittelun ja rakentamisen ratkaisuista, myös siitä mitä asukkaille tärkeäksi kokemalle yhteisölle tapahtuu. Asukkaiden mahdollisuudesta palata kortteliin on jo päätetty.

Sen sijaan edelleen selvitettävänä on, millaisia valintamahdollisuuksia muuttojärjestelyissä pystytään tarjoamaan, ja miten muutot ylipäänsä saadaan järjestymään. Kaikkinensa Suvelan muutosten toivotaan tuottavan positiivisia vaikutuksia asukkaiden arkielämänlaatuun. 

popup1  popup2

Espoon Asuntojen pop-up info Entressen kirjastossa 15.11.2016.

Keväällä 2017 mahdollisesti hyväksyttävään kaavaan on sisällytetty vaatimus asukkaiden yhteistilojen toteuttamisesta normaalia laajempana kokonaisuutena yhteisen korttelipihan yhteyteen. Tavoitteena on myös, että yhdessä asukkaiden ja muiden alueen toimijoiden kanssa tehtävän yhteissuunnittelun avulla näistä tiloista saataisiin muodostettua aktiivinen osa kehittyvää suvelalaista kaupunkiasumista. Kuten historia osoittaa, kaikki tämän päivän visiot asumisratkaisuiden ketteryydestä eivät välttämättä osoittaudu oikeiksi. Siksi onkin olennaisen tärkeää, että erilaisia näkökulmia saadaan mukaan keskusteluun.

Asiantuntijoiden tieto taloudellisesti, teknisesti ja toiminnallisesti järkevistä ratkaisuista yhdistettynä asukkaiden ruohonjuuritason käsityksiin siitä miten alueella eletään nyt, ja miten tulevaisuudessa haluttaisiin elää, mahdollistaa resurssien käytön sosiaalisesti kestävällä tavalla.

Kehittyäkseen yhteissuunnittelu edellyttää uusia ketteriä käytäntöjä. Tarvitaan kenttätyötä, jossa sekä erilaisia toimintatapoja, että niihin liittyviä ratkaisumalleja voidaan testata todellisessa elävässä kaupunkiympäristössä. Tulevina vuosina vastassa olevat lähiöprojektit, kuten Suvelakin, antavat kehitykselle kiinnostavan testialustan.

 

Katja Maununaho                                                                                                                                               Arkkitehtuurin laitos, Tampereen teknillinen yliopisto