Väliaikainen tilankäyttö – yhteisöllisen kaupunkitilan avaintekijä?

Miltä kuulostaisi valoshow vanhassa vedenpuhdistamossa? Kahvila, jossa voisit nauttia pullan vanhan tehtaan tuoksussa? Miten olisi mysteeripeli, jonka parissa pääsisit seikkailemaan vanhan kartanon jännitystä huokuvassa ympäristössä? Hiedanrannan alue tarjoaa mahdollisuuksia moneen, ja tämän hetken tavoitteena onkin luoda alueelle erilaista väliaikaiskäyttöä jo ennen varsinaisen asuinalueen rakentumista. Aluetta kehitetään kaupungin kokeilualustana, jakamistalouden ja omavaraisuuden ajatusten pohjalta. Kaupunkilaisia kannustetaan tulemaan, toimimaan ja tekemään yhteistä Hiedanrantaa. Mikä olisikaan parempi paikka uudenlaiselle, kokeilevalle ja osallistuvalle kaupunkisuunnittelulle kuin kiehtova vanhan tehdasalueen miljöö?

Erikoiskurssimme Väliaikainen Hiedanranta meets Space Invaders antoi meille mahdollisuuden olla osaltamme mukana kehittämässä väliaikaistoimintaa alueelle. Ryhmämme koostui ympäristöpolitiikan ja aluetieteen, kunta- ja aluejohtamisen sekä arkkitehtuurin opiskelijoista. Hiedanranta alueena tarjoaa lukuisia mielenkiintoisia mahdollisuuksia väliaikaiskäytölle. Alusta alkaen alueella sijaitseva vanha vedenpuhdistamo kiinnosti meitä kovasti ja päätimme selvitellä mahdollisuuksia toteuttaa väliaikaistoimintaa siellä.

Vanhan vedenpuhdistamon käyttöön kohdistui kuitenkin tiettyjä rajoitteita, joten tämän kurssin teemoilta päätimme siirtää suunnitelmamme ulkotiloihin. Tiiviissä kaupunkirakenteessa ulkotilojen merkitys on suuri ja hyvin suunniteltuna niillä on mahdollisuus toimia levähdys- ja kohtaamispaikkoina. Puistot ja muut oleskelualueet ovat tärkeitä myös ihmisten viihtyvyyden kannalta. Koimme Hiedanrannan alueen kaipaavan etenkin ihmisten yhteisen ajanvieton ja oleskelun mahdollistavaa tilankäyttöä, jota kartanon puistossa ei juurikaan ollut.

Tämän ajatuksen pohjalta päätimme järjestää tapahtumaa varten istuskeluun ja oleskeluun tarkoitetun alueen. Kävimme tekemässä tarvittavia hankintoja Tampereen vanhalla tulitikkutehtaalla, joka on toiminut tehtaana vuosina 1926-1975. Tulitikkutehdas on ollut jo kauan tyhjillään ja tarjonnut myös omalta osaltaan tiloja väliaikaistoiminnalle, elävälle kaupunkikulttuurille ja luovalle yhteisöllisyydelle. Tikkutehtaalta mukaamme tarttui muun muassa selvästi käyttämättöminä olleita tavaroita kuten pari vanhaa autonrengasta, lautoja ja tiiliä sekä rikkinäisiä tuoleja, jotka pestiin, korjattiin ja kasattiin.

 

 

 

 

 

Tuoleista, pöydistä ja puupölkyistä muodostimme oleskelualueen, jossa Space Invaders -tapahtuman osallistujat sekä Hiedanrannassa käyvät ihmiset voivat pysähtyä viihtymään ja nauttimaan. Hengailualue rakennettiin palvelemaan myös ravintolapäivän kojun asiakkaita. Jo tapahtuman alussa tuolit ja pöydät päätyivät käyttöön, joten voimme sanoa, että niille oli selvästi tarvetta. Oleskelualue suunniteltiin tapahtumaa varten, mutta tarkoituksenamme on tuottaa sillä iloa myös pidemmällä tähtäimellä, ja toivottavasti projektistamme on hyötyä Hiedanrannassa viihtyville myös jatkossa.

Kokonaisuudessaan tämä pikainen tutustuminen vapaaehtoistoimintaan perustuvaan tapahtumanjärjestämiseen oli hyvin opettavainen kokemus, joka valitettavasti osoitti jälleen kerran Suomen lainsäädännön byrokraattisten kiemuroiden olevan silloin tällöin esteenä kaupunkilaisten ideoiden toteuttamiselle. Tämän lisäksi oli suuri ilo huomata, kuinka paljon Väliaikainen Hiedanranta -projekti kiinnostaa kaupunkilaisia ja että monia vastaavia väliaikaiseen ja yhteisölliseen tilankäyttöön perustuvia projekteja on saatu toteutettua myös ympäri Suomen. Kuten kurssiimme kuuluneissa työpajoissakin kävi ilmi, kaupunkilaisilla on paljon ideoita uudenlaisen toiminnan kehittämiseksi alueelle. Olisikin mahtavaa, jos tämä yhdessä kehittämisen innokkuus saataisiin kanavoitua toimintaan ja kulttuurin luomiseen, pelkän pohtimisen sijaan. Tässä Suomen lainsäädännön keventämisellä on suuri rooli. Meidänkin tapauksessamme alkuperäinen kahvilasuunnitelma typistyi lopulta puupölkkypenkkeihin pihalla, koska vanha rakennus oli päästetty rapistumaan viranomaisille sietämättömään kuntoon.

Luovuttamalla tila, mahdollisimman pian sille osoitetun toiminnan loputtua, kansalaisten vapaaehtoiselle väliaikaiskäytölle kunnossapitovastuuta vastaan, voitaisiin varmistaa rakennuksen käyttömahdollisuus myös tulevaisuudessa. Vaikka vapaaehtoistoiminnan salliminen väliaikaisesti tyhjillään olevissa tiloissa ei välittömästi kasvata kaupungin kassaa, näkyvät säästöt kuitenkin ensin lykkääntyvissä tilojen korjauskuluissa ja lopulta kunnallisen mielenterveyshuollon puolella. Yhdessä tekeminen vahvistaa myös kaupunkilaisten yhteisöllisyyttä ja osallisuutta.

Urbaanin katutilan elävöittäminen tilojen väliaikaisella käytöllä olisi monissa Suomen kunnissa pätevä tapa auttaa autioituvia pikkukaupunkien keskuksia. Ympäri Suomen keskustojen liiketilat pölyyntyvät tyhjillään, koska yhdellekään yritykselle ei ole kannattavaa pitää putiikkiaan pystyssä peltoperiferian pikkukylien harvoille asukkaille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asukkaita voisi kiinnostaa kaupungin keskusta alueena, jos siellä vain olisi tila, jonne tulla oleskelemaan seurassa täysin maksutta tai hyvin pientä korvausta vastaan. Liiketilat tarjoaisivat mahdollisuuden järjestää käytännössä toimintaa laidasta laitaan, aina yhden miehen akustisesta konsertista asukkaiden rakentamaan seinäkiipeilyhalliin, mutta tärkeimpänä tehtävänä olisi kuitenkin tarjota kaupunkilaisille yhteisöllinen kohtaamispaikka heidän asuinalueellansa. Nykyjärjestelmä lähinnä takaa, että me suomalaisen tapakasvatuksen saaneet pohjoisen heimolaiset saamme rauhassa poteroitua betonisiin karsinoihimme ja kehittää omaa mielenterveyttämme rauhassa Koskenkorvan kanssa sen sijaan, että viettäisimme vapaa-aikaamme vapaissa, lämpimissä tiloissa, jonka kunnossapito olisi kaikkien siellä toimivien vastuulla.

Yksinkertaisuudessaan väliaikaiskäytön mahdollistaminen tarkoittaisi käyttämättömien tilojen luovuttamista alueen asukkaiden käyttöön. Ikään kuin maksuksi tilaa käyttävät ihmiset olisivat vastuussa pienimmistä ja yksinkertaisimmista huoltotoimenpiteistä tai yksittäinen asukas voisi toimia talonmiehenä pienentäen tällä tavoin yhtiövastikettaan. Näin kaavoituksen, suunnittelun, purkupäätöksen, byrokraatin kahvitauon tai muun Suomen lainsäädännöllisen välttämättömyyden takia tällä hetkellä tyhjillään ränsistyvät tilat saataisiin pysymään pidempään käytettävässä kunnossa. Lisäksi väliaikaistoiminta voisi toimia ponnahduslautana paikallisille pienyrittäjille, joille näkyvyyden saaminen voi muuten olla hankalaa. Tilojen väliaikaiskäytön voisi siis nähdä olevan perusteltua myös paikallisen talouden kehittämisen näkökulmasta. Yksinkertaistettuna toki, ei siis ole muita kuin byrokraattisia ja luottamuksellisia syitä, miksi tilojen väliaikaiskäyttöä ei voida vielä nykypäivänä ajatella varteenotettavana rakennuksen elinkaaren vaiheena.

Byrokratian muuttuminen löyhemmäksi auttaisi osaltaan myös muutoksessa kohti yhteisöllisempää ja kansalaisaktiivisempaa kulttuuria. Hiedanrannassa tilojen uudenlaiselle väliaikaiskäytölle, oma-aloitteiselle kaupunkikulttuurille ja yhdessä tekemiselle on kylvetty siemen. Toivottavasti alue kehittyy uudenlaisten ja joustavien ratkaisujen myötä yhä elävämmäksi kaupunkitilaksi, jonka ihmiset ottavat omakseen.

Eetu Hyvönen, Laura Lettenmeier & Kaisa Poutanen 

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun ympäristöpolitiikan ja aluetieteen sekä Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin opiskelijoita.

Blogiteksti on osa DAC-hankkeen ja Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnan järjestämää Hiedanranta-erikoiskurssia. Kurssilla pohdittiin kaupunkitilan väliaikaiskäyttöjä, kaupunkilaisten toiminta- ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kaupunkikulttuurin eri teemoja ja Hiedanrannan kehittämistä. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Aalto-yliopiston Visual Culture and Contemporary Art -maisteriohjelman kanssa.

Pariisin OuiShare Fest 2017 aktivoi kaupunkeja uudistamaan yhteiskunnan yhteistoimintataloudella

Härmälänranta – havaintoja kehittyvästä asuinalueesta

Tampereen Härmälänranta on jatkuvassa muutoksessa. Pyhäjärven rannalla sijaitseva moderni asuinalue vetää puoleensa niin nuoria, lapsiperheitä kuin ikääntyvääkin väestöä. Sen sijoittuminen vanhemman asuinalueen Härmälän kupeeseen luo osittain vastakkainasettelua, mutta myös uudenlaista yhteistyötä ja uusia mahdollisuuksia alueelle. Härmälänranta onkin yksi esimerkki kasvavasta ja tiivistyvästä kehityksestä Tampereella. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskelijat järjestivät Härmälänrannasta tutkimusseminaarin Kaupunkien maankäytön pelikenttä -opintojakson yhteydessä.

Opiskelijat pitivät Härmälänrannan asukkaille valokuvatyöpajoja, joissa keskusteltiin asumismieltymyksistä ja siitä, mikä koetaan asumisen kannalta merkitykselliseksi. Yksi ryhmä opiskelijoista haastatteli myös aluetta suunnitelleita arkkitehtejä. Tässä blogijulkaisussa käydään läpi tärkeimpiä kurssilla tehtyjä havaintoja.

Luonnonläheisyys, ekologisuus, vehreys ja energiatehokkuus ovat yhä useammin asukkaiden toiveena.

Näin on myös Härmälänrannan asukkaiden kohdalla. Luonnonläheisyyteen liittyen tärkeäksi tekijäksi asumisviihtyvyyden kannalta nousi maisema. Suuret ikkunat, avaruus ja valoisuus omasivat suuren merkityksen lähes kaikkien vastaajien arvoissa. Kumpuaako halu luonnonläheisyydestä ihmisen primitiivisistä tarpeista vai onko kyseessä vain uusi ja ohimenevä trendi?

Toinen iso teema, joka nousi esiin tutkimusseminaarin esityksistä, oli yhteisöllisyys.

Yhteisöllisyys koettiin tärkeäksi sekä asunnon sisä- että ulkopuolella.

Esimerkiksi avokeittiö loi yhteisöllisyyttä asunnon sisällä ja pihagrilli taas ulkopuolella. Monet asukkaat nostivat esille halunsa osallistua asuinyhteisön toimintaan. Yksi kysymys onkin, kuinka taloja ja alueita suunnittelevat arkkitehdit voisivat tarjota fyysisiä puitteita kohtaamiselle ja yhteisöllisyydelle. Kuinka ihmiset saadaan käyttämään mahdollisia yhteisötiloja? Asukkaat kokivat, että Härmälänrannasta puuttuu luonnollinen kohtaamispaikka. Voiko luonnollista kohtaamispaikkaa edes ylhäältä käsin luoda?

Seminaarissa nousi esiin myös asuinalueen historia. Useat asukkaista eivät tienneet Härmälänrannan historiasta, mutta pitivät sitä tärkeänä. Historian näkymistä kadunnimissä ja muutenkin alueen ympäristössä arvostettiin.

Tiiviin rakentamisen alueilla usein asukkaita ärsyttäväksi tekijäksi nousee jatkuva rakentamisen melu ja työmaakoneet. Härmälänrannassa asia oli kuitenkin toisinpäin.

Rakentamista ei koettu taakkana, vaikka joskus alueen koettiinkin olevan rauhaton. Useimmiten kuitenkin rakentaminen nähtiin hyvänä asiana erityisesti tulevaisuutta ajatellen.

Rakennusfirmat, työntekijät ja työmaat myös täyttävät aluetta eikä alue vaikuta niin autiolta. Ylipäätään rakentamisen pitkäaikaiset hyödyt katsottiin suuremmaksi kuin lyhyen ajan haitat.

Härmälänrannan sijoittuminen hieman ulkopuolelle keskustasta nosti esiin myös joukkoliikenteen ja (lähi)palvelujen toimivuuden. Härmälänrannan asukkaat kokivat joukkoliikenteen keskustaan hyväksi, mutta muualle Tampereelle tai lähikuntiin matkustaminen on hankalaa. Lähipalveluja ei Härmälänrantaan ole vielä saatu, mutta läheinen Partolan liikekeskus koettiin riittäväksi. Härmälänrannan ranta-alue olisi oivallinen paikka pienelle kaupalle tai kioskille, josta saisi napattua jäätelöt ja virvokkeet. Alueella on silti paljon liikuntatilaa pienyrityksille.

Härmälänranta on hyvin brändätty ja markkinoitu – missä ovat yrittäjät?

Härmälänranta on paperilla lähes täydellinen asuinalue – lähellä keskustaa ja Partolan palveluja, joukkoliikenteellä ja pyöräillen hyvin saavutettavissa oleva historiallinen alue Pyhäjärven rannassa. Useita kysymyksiä kuitenkin jää auki, ja niiden ratkaisu jäänee vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa Härmälänrannan asukkaat tuntuvat olevan hyvin tyytyväisiä asuntoihinsa sekä asuinalueeseensa.

Miki Mäkelä, Oona Haimi & Aleksi Niemi

Kirjoittajat ovat ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskelijoita Tampereen yliopistossa. Blogiteksti on osa DAC-hankkeen ja Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun Kaupunkien maankäytön pelikenttä -opintojaksoa.

 

Flower Power – sissiviljelyä Hiedanrannassa

Tavallisena yliopistokurssina alkaneesta opintokokonaisuudesta muodostui suoran toiminnan kokeilu, kun päätimme toteuttaa sissiviljelyä Tampereen uudessa kaupunginosassa. Sissiviljely on kaupunkiympäristön omatoimista kehittämistä siemeniä kylvämällä ja taimia istuttamalla. Sissiviljelijöinä voimme rikastuttaa kaupunkiluonnon monimuotoisuutta ja samalla myös omaa kokemustamme kaupungista.

On torstaiaamu. Seisomme lapiot ja ämpärit kädessä Koulukadun varrella. Tarkoituksena on siirtää alueella kasvavia jalokiurunkannuksia Hiedanrantaan, Tampereen kehitteillä olevaan kaupunginosaan. Vähän epäröimme aloittamista, sillä alueella liikkuu ihmisiä ja kasvien siirtäminen ilman lupaa jännittää. Tontille on kuitenkin suunniteltu rakentamista, joten kasvit ovat tulevaisuudessa jäämässä rakennustyömaan alle ja ajatuksenamme on, että kasvit saavat uuden elämän uudella alueella. Jalokiurunkannus (Corydalis nobilis) on alun perin 1700-luvulla Suomeen tuotu vanha herraskartanoiden koristekasvi, jota nykyisin esiintyy Lounais-Suomen lehdoissa ja vanhojen asutuksien tuntumassa, joten se sopii hyvin Hiedanrannan kartanon kulttuurimaisemaan (Luontoportti, a).

  

Hiedanrannassa istutimme jalokiurunkannukset kartanon viereiselle pienelle metsäalueelle, jossa maaperä on lehtokasveille sopivaa. Rajasimme kasvialuetta alueelta löytyneillä puunrungoilla ja ajatuksena oli, että siellä voisi istua ja katsella ympäröivää luontoa. Kun puunrungot tulevaisuudessa lahoavat, muodostuu niistä luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeää elinympäristöä. Kasvien siirto ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan, sillä maa oli kuivaa ja multa varisi pois juurien ympäriltä, joten ne saattoivat vaurioitua siirrosta. Nähtäväksi siis jää, miten kasvien siirto onnistui ja kasvaako kasvia ensi vuonna alueella. Jalokiurunkannukset kukkivat aikaisin keväällä, minkä jälkeen muu kasvillisuus pääsee kasvamaan alueella (Luontoportti, a).

Hiedanrannassa on myös alueita, jonne on kasattu maa-ainesta eikä niillä kasva juuri mitään. Tällaiselle alueelle päätimme tehdä auringonkukkaniityn, joka loppukesästä näyttävyytensä vuoksi piristäisi maisemaa. Auringonkukka on Suomessa yksivuotinen, sillä siemenet eivät ehdi kypsyä ennen talven tuloa (Luontoportti, b), joten niitty on väliaikainen ja sopii hyvin alueelle, joka vielä odottaa lopullista käyttöään.

Siirtäessämme jalokiurunkannuksia ja tehdessämme auringonkukkaniittyä, toteutimme väliaikaistoimintaa Hiedanrannassa sissiviljelyn muodossa. Kuten jo toiminnan nimitys vihjaa, sissiviljelyyn liittyy voimakkaasti perinteisen kaupunkiympäristössä toimimisen haastaminen. Toisin kuin perinteisessä kaupunkiviljelyssä, jossa toiminnalle ja viljeltävälle alueelle haetaan lupa, sissiviljelyssä toimitaan usein ilman virallisten tahojen hyväksyntää (Mikadze 2015, 520.) Toiminnassa tilaa otetaan haltuun niin sanotusti omin luvin ja näin pyritään haastamaan vakiintunut näkemys kaupungin viheralueista ja siitä, miten näitä alueita suunnitellaan. Sissiviljelyn kaltainen toiminta sopii mielestämme hyvin Hiedanrannan alueelle, jossa toiminta ja alueen kehittyminen hakevat vielä vahvasti muotoaan.

Sissiviljely on luonnonsuojelutoimintaa, jossa halutaan kiinnittää huomiota kaupunkiluonnon monipuolisuuteen ja ylläpitää luonnon elinvoimaisuutta myös rakennetussa ympäristössä.

Sissiniittyjen ja -ketojen kautta luodaan väliaikaisia ja luonnontilaisia urbaaneja niittyjä ja puutarhoja. Viljelyn tavoitteena on levittää paikallisia lajikkeita rakennettuun kaupunkiympäristöön ja näin rikastuttaa kaupunkiluontoa ja tuottaa urbaaneja ekosysteemityyppejä (Villi Vyöhyke, 2017.)

Sissiviljely nähdään usein hyvin organisoituna ja poliittisena toimintana, mutta sen harrastajilla ei todellisuudessa välttämättä ole samoja tavoitteita tai yhtenäistä linjaa. Toiminta koostuu yksilöllisistä tavoitteista ja voi toteutua monin eri tavoin. (Mikadze 2015, 521.)

Sissiviljely mahdollistaa paitsi luonnonsuojelun ja kaupunkiluonnon muokkaamisen, myös konkreettisen osallistumisen kaupunkiympäristön kehittämiseen. Sissiviljely onkin yksi kaupunkiaktivismin muodoista, jossa keskeistä on DIY-asenne.

Sissiviljely on tyypillistä alueilla, jotka ovat vähällä käytöllä tai ikään kuin seisahtuneet (Adams et al 2015, 1232.) Myös Hiedanrannan alue voidaan vielä nähdä olevan alikäytöllä, vaikka uutta toimintaa syntyy jatkuvasti. Kiinteistöjen käytön ja rakentamisen suunnittelun ohella voitaisiin kiinnittää vielä enemmän huomiota myös alueen luonnonympäristöön. Alueella on paljon potentiaalia moninaisen ympäristön kehittymiselle sen monipuolisen luonnonympäristön vuoksi. Sissiviljelyn kautta myös Hiedanrannassa voitaisiin tuottaa rikasta kaupunkiluontoa niin väliaikaisesti kuin pysyvästikin.

Sissiviljely tuo näkyväksi myös erilaisia urbaaniin sietokykyyn liittyviä ulottuvuuksia. Yrjö Haila korosti Hiedanranta-kurssilla pitämässään esityksessä sietokyvyn käsitteen ekologisiin systeemeihin liittyvää taustaa.

Sissiviljelyn avulla voidaan esimerkiksi lisätä lajien mahdollisuuksia levitä alueelta toiselle tilallisten yhteyksien puuttuessa.

Kaupunkitilan kontekstissa sietokyvyn käsitteellä on potentiaalia erityisesti metaforana paikallisten ongelmien hahmottamisessa (Haila 2017).

Olennainen sietokykyyn liittyvä haaste on ekologisten ja ihmistoiminnan ajallisten syklien synkronointi (Haila 2017). Sissiviljelyssä on läsnä erilaisia ajallisia horisontteja. Kylväessämme auringonkukansiemeniä ja istuttaessamme jalokiurunkannuksia Hiedanrantaan muodostui näistä hetkistä henkilökohtaisella aikatasolla muistoja.

Sissiviljely jaettuna kokemuksena muodostaa Hiedanrannasta ryhmän jäsenillemme erityisen paikan. Erityisesti sissiviljely herättää ajatuksia luonnonkierron ja ihmistoiminnan välisistä ajallisista yhteyksistä. Auringonkukkaniitty on viestimme tulevaisuuteen, jonka tuo yllätyksiä Hiedanrannan alueelle vasta loppukesästä. Jos jalokiurunkannukset sietävät siirron Hiedanrantaan ja jäävät eloon, osallistuvat ne jatkossa luonnonkiertoon ja jokakeväiseen luonnon heräämiseen. Sissiviljelyn kautta voimme osallistua myös poliittiseen aikahorisonttiin muodostaessamme uusia käsityksiä siitä, mitä kaupunkitilassa voisi olla ja miten sitä voitaisiin (väliaikaisesti) käyttää.

Katri Laiho, Emma Luoma & Maija Palomäki

 

Kirjoittajat ovat ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskelijoita Tampereen yliopistossa.

Blogiteksti on osa DAC-hankkeen ja Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnan järjestämää Hiedanranta-erikoiskurssia. Kurssilla pohdittiin kaupunkitilan väliaikaiskäyttöjä, kaupunkilaisten toiminta- ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kaupunkikulttuurin eri teemoja ja Hiedanrannan kehittämistä. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Aalto-yliopiston Visual Culture and Contemporary Art -maisteriohjelman kanssa.

 

Lähteet:

Adams David, Hardman Michael & Larkham Peter (2015). Exploring guerrilla gardening: gauging public views on the grassroots activity. Local Environment 20:10, 1231-1246.

Haila Yrjö (2017). Resilience and Situated Urban: What are relevant connections? Luento 17.5.2017.

Luontoportti a. Kasvit. Kukkakasvit. Jalokiurunkannus. Luettu 30.5.2017. http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/jalokiurunkannus

Luontoportti b. Kasvit. Kukkakasvit. Auringonkukka. Luettu 30.5.2017. http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/auringonkukka

Mikadze Vladimir (2015). Ephemeral Urban Landscapes of Guerilla Gardeners: A Phenomenological Approach. Landscape Research 40:5, 519-529.

Villi Vyöhyke – Wild Zone 2017. ”Villi Vyöhyke monipuolistaa kaupunkiluontoa”. Luettu 29.5.2017. http://villivyohyke.net/ver2/toiminta/guerrillagardening/