Ajankohtaista

Kestävä kaupunkikehitys – missä mittakaavassa? Tunnelmia Venetsian biennaalista

Vierailimme syyskuun lopussa Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Biennaalin teema Reporting from the Front korosti tutkimushankkeemme ydinteemoja: ympäristö- ja sosiaalipoliittisia kysymyksiä, erityisesti maahanmuuttajien ja pakolaisten tilannetta ja siihen eri maissa kehitettyjä ratkaisuja.

Biennaalin kuratoi chileläinen arkkitehti Alejandro Aravena, joka oli koostanut päänäyttelyyn hyvin kiinnostavia ja puhuttelevia tapauksia ympäri maailmaa. Tämän lisäksi maailman suurin arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelunäyttely koostui maakohtaisista paviljongeista, joita oli kahdella eri näyttelyalueella sekä ripoteltuina eri puolille Venetsian keskustaa.

Tutustuimme näyttelyyn kolmen päivän ajan. Päivät kiertelimme kohteissa ja illalla keskustelimme näkemästämme. Tutkimushankkeemme poikkitieteellisyyden merkitys konkretisoitui siinä, että näimme samoissa kohteissa erilaisia asioita. Arkkitehdit kiinnittivät huomioita rakennuksiin, materiaaleihin, rakenteisiin, tilankäyttöön ja arkkitehtuurin viestiin. Yhteiskuntatieteilijät poimivat ensiksi kunkin kohteen poliittisen viestin, akuutin yhteiskunnallisen ongelman. Riskienhallinta-analyytikkomme ja skenaarioiden asiantuntija löysi viimeisenä päivänä vastauksia siihen, miten megatrendejä ja kaupungistumisen tulevaisuutta voisi lähestyä ja mallintaa mielekkäästi yhteiskunnan muutoksen suunnan ja vauhdin ollessa epäselvä ja sumuinen.

Mistä olimme ryhmänä samaa mieltä? Tähtiarkkitehtuurin aikakausi näyttäisi olevan ohitse, vaikka tuttuja isoja nimiä sekä toimistoja näyttely vilisikin. Arkkitehdit oli tällä erää valjastettu ratkaisemaan maahanmuuton nostattamaa hyvin globaalia ja paikallisesti konkreettista ongelmaa.

Ratkaisut olivat parhaimmillaan pieniä, ihmisen kokoisia, kuten Itävallan näyttely hienosti toi esiin.

Itävallan näyttelyssä ratkaisuja oli haettu yhdessä maahanmuuttajien kanssa, rakennettu huonekaluja nollan euron budjetilla sekä työstetty survival kit, jolla isoista toimistosaleista saatiin jaettua tiloja ottamalla samalla ihmisten yksityisyyden tarpeet huomioon.

itavalta-eka-kuva itavalta-toka-kuva

Nykyisessä tilanteessa spektaakkeleihin ei ole tarvetta – monistettaviin ja monessa mittakaavassa toimiviin käytännön ratkaisuihin on. Matalat kustannukset ja vähäiset resurssit johdattavat suunnitteluryhmät pohtimaan ratkaisuja, jotka ovat ympäristölle kestäviä ja eri väestöryhmille toteuttamiskelpoisia. Mutta näkyikö näyttelyssä maahanmuuton poliittisuus?

Ainakin skaalat näkyivät. Suomen paviljonki korosti maahanmuuton kysymystä omassa mittakaavassaan suurena ilmiönä, mutta Venetsiassa Suomen tilanne ja asenne erottui selkeästi muista. Suomen paviljongissa vieraillessa oppi, että maahanmuuttajia on tullut Suomeen 32 478 vuonna 2015 ja tätä kysymystä oli lähdetty ratkomaan arkkitehtikilpailulla. Saksan paviljongissa maahanmuutto rysähti kasvoille täysin eri mittakaavassa ja runsaina käytäntöinä, joita tehdään ja toteutetaan kaiken aikaa. Saksaan maahanmuuttajia tuli vuonna 2015 yli miljoona.

saksa-kuva

Kreikka toi esiin pettymyksensä muiden Euroopan maiden vastuun välttelyyn Välimeren pakolaiskriisissä ja vaikeutensa selvitä pakolaisvyörystä taloudellisen kriisin heikentämässä yhteiskunnassa.  Suomen näyttelyssä ei ollut läsnä sitä arkipäiväistä uusien ratkaisujen etsintää, jossa tyhjistä tiloista syntyi majoituspaikkoja ja vastaanottokeskuksia, tai lahjoituksista vaatevälityksen ohella yhteisön rakentamista.

Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisuus tulikin näyttelyssä esiin enemmän sanomatta jäämisen muodossa. Tanskan paviljonki oli sinänsä upea – täynnään ympäristöpoliittisesti mielenkiintoisia ratkaisuja asumisen ja julkisten tilojen tulevaisuudesta – mutta Tanskan näyttely ei ottanut mitään kantaa maahanmuuttoon. Johtuuko tämä sitten maan tiukasta politiikasta vai mistä, se jäi näyttelyssä avoimeksi.

Vähäiselle suunvuorolle jäivät lopulta myös ne, joiden ongelmia biennaali halusi nostaa esiin.

Esimerkiksi Lähi-Idän ja Afrikan maiden asukkaiden oma viesti oli marginaalinen. Mitä ulkopuolelta tuleva arkkitehtuuri lopulta tekee paikallisille osaajille ja rakentajille ja miten köyhyys kaikkine ahdistavine aspekteineen tuodaan esiin, näiden problematisointi olisi ollut kiinnostavaa antia myös biennaalissa. Arkkitehtuurin itsensä määrittely ei siis ollut Venetsiassa ihan niin kriittistä ja monipolvista kuin olisimme ehkä toivoneet.

Mainitsemisen arvoisia kohteita ja kokemuksia olisi biennaalissa useita. Ehkä Suomen perspektiivistä kiinnostavina mieleen jäivät Espanja, joka esitteli talouskriisin johdosta keskeneräisiksi jääneitä rakennushankkeita, Irlanti, joka kuvasi talon pohjapiirroksen jäsentymistä dementiapotilaan silmin, sekä Conflicts of an urban age -näyttely, joka havainnollisti tulevaisuuden kaupungistumiskehitystä hyvin konkreettisina lukuina väestönkasvusta, liikennejärjestelmien päästömääristä, työllisyydestä ja asuntopolitiikasta eri maissa.

Millainen on urbanisoituvan yhteiskunnan tulevaisuus? Se ei ole helppo. Se on väkiluvun ja autoliikenteen kasvun näkökulmasta suorastaan musertava. Kaupungistuminen sisältää ongelmallisia ilmiöitä kuten segregaation, varallisuuserojen kasvun, paikallisten ja turistien välisen kasvavan kuilun, ilmastonmuutoksen ja ilmastopakolaisuuden paineen muutamia tässä nimetäksemme. Suomalainen yhteiskunta tuntuu ohittaneen nämä kysymykset tai ainakin sysänneen ne jonnekin ”kauas tulevaisuudessa” mahdollisesti realisoituviksi haasteiksi. Tällainen asenne ja lähtökohta on paitsi nurkkakuntainen, myös vaarallinen.

Tulevaisuudesta ei voi vain ottaa ilmastonmuutoksen mahdollisia hyötyjä tai luottaa teknologian ratkaisevaan voimaan.

Kansainvälisiä benchmarkkauskohteita etsiessämme on käynyt selväksi, että ratkaisujen täytyy olla inhimillisiä, kustannustehokkaita, tarveperustaisia ja aidosti globaaleja. Muutoin keskustelu älykkäästä kaupungista tai kestävästä kaupunkikehityksestä on vain elitististä sanahelinää vailla realismia.

dac-ryhma

 

Helena Leino, johtamiskorkeakoulu, TaY  & Liisa Häikiö, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, TaY 

Kiinteä vesimaksu ‒ maan tapa

Vuoden 2011 jälkeen kaikista uusista asunnoista on lain mukaan täytynyt löytyä huoneistokohtainen vesimittari, jolla mitataan asukkaiden vedenkulutusta.

verto-3544Putkistosaneerausten yhteydessä huoneistokohtainen mittaus on ollut pakollista vuodesta 2013 lähtien. Tietoa veden kulutuksesta ei kuitenkaan ole tarvinnut raportoida tai ylipäänsä käyttää mihinkään, esimerkiksi vedenkulutuksen vähentämistarkoituksiin.

Mitäpäs sillä vedenkulutustiedolla tekeekään, jos kuukausittain yhtiövastikkeen kanssa tulee maksettavaksi kiinteä vesimaksu. Se ei muutu, vaikka kuinka pihistäisi vettä. Eikä kysymys ole pelkästään veden kulutuksesta; viidesosa rakennusten energiankulutuksesta menee lämpimän veden tuottamiseen. Vedenkulutus on siis myös energiankulutusta.

Joissakin, tosin harvoissa, taloyhtiöissä on vedenkulutusmittausten keräämien tietojen hyödyntämisen tehostamiseksi siirrytty laskuttamaan vettä kulutustietojen mukaisesti. Lähes välittömästi, kun henkilökohtainen vedenkulutus on ruvennut vaikuttamaan lompakkoon, on vedenkulutus laskenut merkittävästi.

Sähkön osaltahan kulutukseen perustuva laskutus on pitkään ollut maan tapa. Sen sijaan puhtaan veden osalta maan tapa on yleensä kiinteä kuukausilaskutus.

Puhdas vesi ei ole Suomessa yleisesti niukka resurssi verrattuna moniin maihin, joissa makeaa vettä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla. Ehkä siksi onkin ollut kulttuurisesti hyväksyttävää, että veden kulutusta ei seurata niin tarkasti kuin esimerkiksi juuri sähkön kulutusta. Käytettävissä olevat luonnonvesivarat eivät kuitenkaan ole Suomessakaan itsestäänselvyys.

Onkin hämmentävää käydä puhdistuslaitoksella, jossa järvivettä puhdistetaan juomakelpoiseksi; se on kuitenkin aikamoinen prosessi, jossa kuluu kemikaaleja, energiaa ja allastilaa. Eikä puhdas vesi pohjavesistäkään ilmaiseksi putkistoon välity. Puhdas vesikin on siis prosessoitua vettä, jota ei ole hyvä tuhlata, ei Suomessakaan.

verto-01kulutus

Dwellers in Agile Cities -hankkeessa pyrimme muun muassa selvittämään kuinka veden kulutustietojen avulla saisimme aktivoitua asukkaita säästämään vettä ja energiaa osana tulevaisuuden kestävien kaupunkien ratkaisuja. Keskeiseksi kysymykseksi on muodostunut miten muuttaa maan tapa laskuttaa vesi kiinteällä vesimaksulla kulutusperustaiseksi laskutukseksi? Lakimuutoksesta huolimatta tilanne ei ole juuri muuttunut. Osansa tähän on siinä, että lain kirjaimen täyttämiseen riittää se, että vedelle on jonkinlaiset asuntokohtaiset mittarit huolimatta siitä, millainen niiden elinkaari on tai miten niistä saatavaa tietoa voitaisiin parhaiten hyödyntää.

Asenteet ovat selvästi keskeinen este muutokseen. Kaikkein suurin este lienee monissa taloyhtiössä yhtiöjärjestykseen kirjoitettu veden laskutuksen kiinteä käytäntö. Yhtiöjärjestyksen muuttaminen saattaa vaatia pitkän prosessin taloyhtiössä.

Olisiko ketteristä kokeiluista maan tavan muuttajaksi? Hämeenlinnassa on suunnitteilla opiskelijatalo, johon kaavaillaan kiinteätä sähkömaksua ja vesi laskutettaisiin kulutustietojen mukaan. Järkyttävän radikaalia!

Nina Wessberg, VTT  &  Juha Peltomaa, Suomen ympäristökeskus 

Kuvat Vercon Oy

Tilat joustavat, entä käytännöt? Yhteisöasumisen yhtälöä koottiin TADA-viikon työpajassa

“Keskusta-alueen uusien asuintalojen hintataso alkaa ylittää keskituloisen kipukynnyksen”. “Yksiöitä ei ikinä riitä Helsingissä kaikille”. Syksyllä on jälleen keskusteltu kasvukeskusten nihkeästä asuntotilanteesta. Yksin asuntoa etsivillä on erityisen tiukkaa. Asuminen kanta-kaupungissa alkaa karata yhä suuremman joukon ulottumattomiin. Yhteisöasuminen voi olla yksi tapa mahdollistaa tämä, ja paljon muuta. Se voi olla niukkuuden ehdoilla toimimista, mutta yhä enemmän se ymmärretään myös elämää rikastuttavana asumisen tapana.

Elokuisena tiistai-iltana Ravintola 931:n pöydissä siirrettiin lasit ja lautapelit hetkeksi sivummalle. Esiin levitettiin neljän asunnon pohjapiirrokset, joista ryhdyimme hahmottelemaan erilaisille yhteisöille sopivia koteja. Tilaisuus jatkoi Helsingissä hyväksi havaittua työpajamenetelmää.

tada_1  tada_2

DAC:in järjestämä Asutaan yhdessä! -työpaja toteutettiin osana Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikkoa.

Työpajassa pohdittavat kohteet olivat myynnissä tai vuokrattavana Tampereen seudulla. Kukin ryhmä valitsi yhden asunnon, jossa näki potentiaalia yhteisön kodiksi. Mukana olivat teollisuusperinnettä henkivä toimistotila Pyynikiltä sekä asunto Pikilinnana tunnetusta Jugend-talosta Tammelasta. Ne nostivat esiin samankaltaisia kysymyksiä kuin kohteet Helsingin työpajassa. Näistä selvästi erottuvia vaihtoehtoja olivat hervantalainen neljän huoneen kerrostaloasunto ja Roineen rannalla Kangasalla sijaitseva vanha kansakoulu. Kaikki tilat osoittautuivat työpajassa joko melko hyvin sellaisenaan yhteisöasumiseen sopiviksi tai suhteellisen pienillä muutoksilla siihen muovautuviksi.

Tarpeettomaksi käyneitä kiinteistöjä löytyy monista kunnista. Saarikylien koulukin on ollut pitkään Kangasalan kunnan myyntilistalla. Kohde sijaitsee melko kaukana palveluista ja vaatisi remontointia. Hulppeat tilat rantasaunoineen ja sivurakennuksineen sekä idyllinen maisema innostivat tarttumaan kohteeseen, vaikka ryhmä piti lähes puolen miljoonan myyntihintaa kohtuuttomana. Mitä toimintaa Saarikylille ehkä voitaisiin visioida, ja voisiko se osaltaan olla kunnalle kannustin hinnan tuntuvaan pudottamiseen?

saarikyla_

Saarikylien entinen kansakoulu Kangasalla voisi soveltua yhteisöasumiseen (kuva: Etuovi.com).

Ryhmässä tutkittiin päärakennuksen käytettävyyttä eri konseptien näkökulmasta. Kiinnostava oli muun muassa asumiskonsepti, joka yhdistäisi yhteisöasumiseen ikääntyneiden perhehoitoa. Päärakennuksen pohjaratkaisu taipuisi esimerkiksi tarjoamaan asuintilat perhehoidosta vastaavalle tilan omistajalle, isosta siivestä lohkaistavat huoneet kahdelle perhehoidossa avustavalle vuokralaiselle sekä huoneet kolmelle perhehoidossa asuvalle vanhukselle. Vastaavaa ikäihmisten perhekotia on pyöritetty Ojasalmilla Kaavilla jo kolmattakymmentä vuotta. Konseptin haittapuolia on taloudellisen taakan kasautuminen omistajalle. Lisäksi remonttia ja huoltoa vaativa kohde sopisi ehkä paremmin nuoremmille asukkaille.

tada-koulu-eKoulurakennuksesta kodiksi – yksi luonnos Saarikylien vanhan koulun hyödynnettävyydestä yhteisöasumiseen.

Ryhmä suunnittelikin asunnon käyttöä myös toisenlaisten yhteisöjen tarpeisiin. Päärakennus ja pihan pikkutalo taipuvat monenlaisiksi yhdistelmiksi sinkkujen tai perheiden omia asuinhuoneita sekä yhteisiä tiloja. Kaikki versiot edellyttävät vähintään uuden wc-kylpyhuoneen rakentamista päärakennukseen. Lisäksi kun tehdään uusia huoneita, olemassa olevat takka- ja pönttöuunit eivät riitä lämmitykseen.

Paitsi tilan joustavuutta, joutuisi kohteeseen majoittuva yhteisö pohtimaan omien elämäntyyliensä sopeutuvuutta Saarikylillä asumiseen. Ryhmässä kodin arvostus nähtiin tärkeänä: kyseessä ei ole vain nukkumapysäkki, vaan huolenpitoa edellyttävä paikka. Paikka tarjoaa paljon mahdollisuuksia muun muassa viljelyyn ja eläintenpitoon tai vaikkapa pienimuotiseen majoitustoimintaan. Toisaalta työssäkäynti-, koulu- kauppa- ja harrastusmatkat edellyttävät auton käyttöä. Kimppa-auton mahdollisuuksia kannattaisi tutkia.

Hervantalaiseen kerrostaloneliöön suunniteltiin eri-ikäisten asuinyhteisöä. Kohtuuhintaisesti saatavilla olevissa lähiöasunnoissa on paljon yhteisöasumisen potentiaalia! Tila sopisi ilman muutoksia esimerkiksi kolmen aikuisen ja mahdollisesti lapsen kodiksi. Asunnossa on valmiina kaksi wc:tä, huoneisiin on omat kulkuväylät ja keittiö on tilava.

Kolmen asukkaan yhteisöä pidettiin ryhmässä kuitenkin haavoittuvana – joku voi kokea jäävänsä kolmanneksi pyöräksi, ja asukkaiden vaihtuvuus voi tuottaa ongelmia näin pienessä yhteisössä. Koska huoneisto on lähtökohtaisesti edullinen, voisi joihinkin tilamuutoksiin olla varaa myös niukemmalla budjetilla. Esimerkiksi keittiön siirto olohuoneen puolelle tupakeittiömalliin toisi käyttöön yhden lisähuoneen.

Erityisesti kun yhteisöä lähdetään rakentamaan tiukempiin neliöihin, voisi olla eduksi, että taloyhtiössä olisi useampi yhteisö.

Mikäli ne olisivat rinnakkain, voitaisiin luoda sisäyhteyksiä esimerkiksi yhteisiin harrastustiloihin. Yhteistiloja voitaisiin jakaa yhteisöjen kesken niin, että toisessa olisi tilaa esim. kokkaamiselle, toisessa oleskelulle. Lisäksi yhteisöt voisivat yhdessä järjestää toimintaa niin itselle kuin muille talon asukkaille ja esimerkiksi aktivoida taloyhtiön usein vajaakäyttöisiä kerhotiloja. Millainen olisi siis yhteisöjen yhteisö?

Asuntojen hallinta herätti kaikissa ryhmissä kysymyksiä. Työpajassa pidettiin hankalana mallina sitä, että omistaja-asukas vuokraisi huoneet muille. Jaettu omistaminen tai kommuunin ulkopuolinen vuokraisäntä ja asukkaiden erilliset vuokrasopimukset olisivat parempia malleja.

Tilat joustavat, mutta joustavatko erilaiset asumisen vakiintuneet käytännöt?

Suurkaupunkien hankala asuntotilanne on luonut liiketoimintaa näiden käytäntöjen sujuvoittamiseksi. Erityisesti New Yorkiin ja Lontooseen syntyneiden startup-yritysten (Common, Pure House, WeLive, The Collectiveollie) kohderyhmää ovat nuoret, urbaanit, ammattilaiset. Yritykset tarjoavat yhteisöasumispakettia, johon kuuluu asunnon lisäksi monenlaisia palveluita ja tunne kuulumisesta yhteisöön. Tai kokonaisia elämäntyylejä: tyylikäs kalustus, yhteiset arvot tai jopa oma verkkokauppa ”kuratoituine design-tuotteineen” ovat osa konseptia. Yhteys toisiin ihmisiin on kuitenkin näidenkin asuntojen tärkein markkinointivaltti.

Toinen on joustavuus ja helppous. Työvoima on yhä enemmän liikkeessä, yksinasuvien määrä lisääntyy ja jakamistalous on tehnyt omistamisesta yhä vähemmän houkuttelevaa. Asuminen on helppoa esimerkiksi uuteen kaupunkiin työn perässä muuttavalle. Pitkää vuokrasopimusta ei vaadita ja sosiaalisen piirin luominen helpottuu.

Yritys ratkaisee myös kaikki asunnon huoltoon, rikkoutumisiin ja vastuisiin liittyvät kysymykset – putkimiehen odottelusta siivoojien hankkimiseen. Ja kas näin, myös niin sanottu yhteismaan ongelma on ratkaistu!

Yritykset lähinnä virtaviivaistavat vanhan asumismuodon prosessia: ne järjestävät sopivat ihmiset yhteen ja toimivat takaajina – kenenkään ei tarvitse jäädä vastuuseen jos kämppis päättää jättää yhteisön ja vuokransa maksamatta.

Näissä projekteissa koko talo on yleensä yhteisöjen käytössä. Investoijat ja kiinteistökehittäjät ovat tosissaan kiinnostuneita. Asunnot eivät ole millään mittapuilla halpoja mutta esimerkiksi Common on ollut siitä huolimatta hyvin suosittu.

Common ei itse vuokraa tai omista kiinteistöjä vaan kiinteistökehittäjät palkkaavat sen rakennuksen operaattoriksi. Yritystä on kritisoitu gentrifikaation edistämisestä sekä siitä, että liikkuvien nuorten virta rapauttaa paikallisyhteisöä. Startupien nousu on joillekin myös merkki siitä, etteivät hallitus tai perinteisemmät asuntomarkkinat aio ottaa mitään radikaaleja askeleita asuntokriisin helpottamiseksi. Uusi sukupolvi selviää tavoillaan – erityisesti ne, joilla on varaa maksaa.

Työpajatyöskentely tarjosi viitteitä siitä, että asuntotarjonta vastaa jo kohtuullisen hyvin yhteisöasumisen tarpeisiin. Kysymys on siitä, kuinka yhteisö kootaan ja kuinka asumista hallinnoidaan. Startup-yritykset tarjoavat toimivan mallin yhdelle asujasegmentille. Tarpeet ovat kuitenkin moninaisempia.

Yhteisöasumisesta kiinnostuneiden joukossa lienee paljon niitä, joita tällainen hotellimainen avaimet käteen -ratkaisu ei houkuttele. Moni halunnee ulkoistaa vain yhteisöasumisen hallintaan liittyvät asiat ja muovata elämäntyylinsä itse.

Työpajoissa nousi esiin, kuinka monia asumisen ja elämäntapojen muotoja erilaisine tiloineen ja ihmisineen yhteisasuminen voi käsittää.

Yhteisöasumiselle löytynee tulevaisuudessa yhä enemmän myös itsenäistä toimijuutta tukevia vaihtoehtoja.

Mummokommuunit ovat hyvä esimerkki. Kuinka asukkaiden omia aloitteita erilaisille yhteisöasumisen muodoille voidaan tukea ja mahdollistaa? Startupien rinnalle kaivataan niin yhteisöjen alustoja (esim. Coliving tai Berliinin Co-housing -alusta), parempia mahdollisuuksia itse tekemiseen kuin erilaisia yhteissuunnittelun ja -kehittämisen muotoja. YIMBYconin kaltaisissa tapahtumissa on loistava mahdollisuus erilaisten kokeilujen tukemiseen.

Jenni Kuoppa                                                                                                                                         Johtamiskorkeakoulu, TaY

Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikko tarkasteli rajoja

Tampereen arkkitehtuuriviikko ja Tampereen designviikko yhdistyivät tänä vuonna 26.8.–2.9.2016 järjestetyksi TADA-viikoksi, jonka teemana oli rajat. Kuten ohjelmassa todettiin, teemaa tarkasteltiin viikon aikana muotoilussa, arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa tilallisena, visuaalisena ja toiminnallisena elementtinä, sekä kulttuurien, tieteen ja hallinnon rajoina. Teema oli siis ajankohtainen fyysisiä ja teknisiä kaupunkikehityshankkeita, sosiaalisia tarpeita ja yhteistyöverkostoja sekä poliittista ja hallinnollista päätöksentekoa tutkivan DAC-hankkeen kannalta.

Rajoja pohdittiinkin tarkkaan DAC-hankkeen järjestämässä Asutaan yhdessä! -työpajassa, jossa yhdessä suunniteltiin joustavaa yhteisöasumista neljään todelliseen, myynnissä tai vuokrattavissa olevaan kohteeseen Tampereen seudulla. Suunniteltavissa olivat hervantalainen kerrostaloneliö, toimistotila Pyynikin Trikoon tehdaskiinteistössä, iso jugend-asunto Tammelan Pikilinnasta sekä Saarikylien entinen kansakoulu Kangasalta. Työpajasta voit lukea tarkemmin myös yksityiskohtaisemmassa blogikirjoituksessa.

asutaan_yhdessa_tyopaja asutaan_yhdessa_2

Dac-hankkeen järjestämä yhteisöasumisen työpaja kiinnosti monia.

Arkkitehtuuriviikon päätapahtuma on perinteisesti ollut arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ammattilaisista koostuva Architecture and Cities in Transition -seminaari (ACT). Tällä kertaa ACT-seminaarissa puhujina olivat kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara (Helsingin yliopisto), matematiikan professori ja arkkitehtuurin teoreetikko Nikos Salingaros (Teksasin yliopisto, San Antonio) sekä arkkitehdit Sheila Sri Prakash (Shilpa Architects), Søren Nielsen (Vandkunsten), Anssi Lassila (OOPEAA) ja Marco Casagrande (Casagrande Laboratory).

Koko TADA-viikon ohjelma oli kiinnostava, mutta nostan tässä kirjoituksessa esiin kestävän kaupunkikehityksen edellytyksiä tutkivan DAC-hankkeen kannalta kaksi kiinnostavaa ACT-seminaarin esitystä.

Anssi Lassila esitteli OOPEAA-arkkitehtitoimistonsa kohteista mm. Suvelan kappelia Espoossa, Jyväskylään toteutettua Puukuokka puukerrostaloa ja periskooppitornia, johon DAC-hankekin tutustui vieraillessaan Seinäjoen asuntomessuilla.

Kaikissa kohteissa materiaalien ja paikallisen kontekstin ymmärrys sekä yhteistyö ovat olleet keskeisiä suunnittelutyön ja toteutuksen lähtökohtia.

Puurakentamista ja CLT-tekniikkaa kohteissaan paljon käyttäneen toimiston toimintafilosofiassa yhdistyy kiinnostavalla tavalla perinteinen ammattitaito ja uuden teknologian mahdollisuudet. Tällaisessa lähestymistavassa on epäilemättä avaimet sosiaalisesti ja ekologisesti kestävään arkkitehtuuriin ja kaupunkikehittämiseen.

suvela periskooppi_2

OOPEAA-arkkitehtitoimiston toteuttamat Suvelan kappeli ja Periskooppi (kuvat: OOPEAA).

Kiinnostavan näkökulman kestävään kaupungistumiseen tarjosi myös Marco Casagrande esitellessään Casagrande Laboratoryn Aasiassa toteuttamia projekteja. Hän nosti esiin mm. Kiinan Shenzheniin joutomaalle yhdessä laittomien siirtotyöläisten kanssa rakennetun Bug Domen sekä Taiwanin Taipeihin yhdessä JUT taide- ja arkkitehtuurisäätiön kanssa toteutetun Ruin Academyn. Casagrande painottui esityksessään erityisesti myös Taipeissa sijaitsevaan Treasure Hill -projektiin.

Alun perin laittomasti ja ilman sääntelyä 1940-luvun lopulta alkaen kehittynyt Treasure Hillin yhteisö toimii ekologisesti organismin tavoin viljellen, kierrättäen vettä ja materiaaleja, kompostoimalla jätteitä sekä käyttämällä vain vähän sähköä.

Casagrande osallistui Treasure Hillin entisöintihankkeeseen menetelmällä, jota hän kutsui ”urbaaniksi akupunktioksi”. Menetelmässä toteutetaan pienen mittakaavan toimenpiteitä, joilla vaikutetaan kaupunkiin laajemmin. Vaikka mainittuja projekteja on osittain myös arvosteltu, paikallisen yhteisön tietoon, osaamiseen ja olemassa olevien resurssien hyödyntämiseen pohjautuva kaupunkikehittäminen luo edellytykset kestävään kaupungistumiseen. Varmasti myös meillä Suomessa. Tähän kaupunkilaisen keskeisenä kaupunkikehittämisen ja muutoksen ajurina ymmärtävä DAC-hanke pyrkii osaltaan tuomaan ratkaisuja.

treasure_hill_taiwan 

Taipeissa, Taiwanissa sijaitseva Treasure Hill (kuvat: Casagrande Laboratory).

Kaiken kaikkiaan TADA-viikko nosti avoimien ja maksuttomien seminaarien, työpajojen, näyttelyiden ja tapahtumien myötä esiin paikallista, kotimaista ja kansainvälistä osaamista sekä eri alojen toimijoita niin ruohonjuuritasolta kuin mainetta niittäneistä arkkitehtistudioistakin. Viikkojen yhdistäminen palvelee varmasti molempia järjestäviä tahoja, eli Tampereen Arkkitehtuuriviikon järjestämisestä SAFA-palkinnon tänä vuonna pokannutta Tilannetta ja Design On Tampere -yhdistystä. Yhdistymisen hedelmistä saa kuitenkin nauttia ennen kaikkea yleisö, jolle yhteistyön myötä oli tarjolla kattava ohjelmisto muotoilua, arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua sekä kaupunkikulttuuria. TADA-viikko ei olekaan ainoastaan muotoilun ja arkkitehtuurin ammattilaisille suunnattu, vaan kaikille avoin, yhdessä eri toimijoiden kanssa toteutettu kaupunkitapahtuma. Toivottavasti viikko kehittyy vielä entistäkin kokeilevampaan ja rajoja ennakkoluulottomasti rikkovaan suuntaan!

Mikko Kyrönviita                                                                                                                           Johtamiskorkeakoulu, TaY

Strategisen tutkimuksen uusien ohjelmien aloitusseminaari 1.9.

Strategisen tutkimuksen neuvoston valitsemat kolmetoista konsortiota kokoontuvat yhteiseen aloitusseminaariin Helsinkiin 1.9. Konsortiot kuuluvat neljään uuteen strategisen tutkimuksen ohjelmaan, jotka ovat:

  • Kaupungistuva yhteiskunta
  • Osaavat työntekijät – menestyvät työmarkkinat
  • Turvallisuus verkottuneessa maailmassa
  • Terveys, hyvinvointi ja elämäntavat