Urbaanit kesannot ja kaupunkitilan haltuunotto

Pari viikkoa sitten Tampereen Hiedanrannasta palatessani mietin kaupunkikehittämisen ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan dynamiikkaa. Ajattelemisen aihetta antoi paluumatkan reitillä reilun kilometrin päässä Hiedanrannasta sijaitseva Santalahti.

Santalahti sijaitsee Tampereen keskustasta länteen, Pispalanharjun pohjoispuolella rajoittuen Näsijärveen. Alueella on vanhoja jo vuosikymmeniä sitten teollisuustoiminnasta poistuneita rakennuksia sekä uudempia asuintaloja ja toimitiloja.

Santalahden kaltaisia alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan poistuneita, ”uinumaan” jääneitä ja vajaakäytössä olevia kaupunkitiloja on kutsuttu myös urbaaneiksi kesannoiksi.

Kesannolle jäänti ei aina tarkoita kyseisten tilojen näivettymistä vaan usein voi käydä juuri päinvastoin.

Santalahdestakin tilansa ovat löytäneet pienyrittäjät, taiteilijat, muusikot ja kulttuurialojen toimijat sekä erilaiset harrasteyhteisöt.

Kuvaa klikkaamalla voit katsoa Paasikivetieltä kuvatun videon Santalhden alueesta. (video Mikko Kyrönviita)

Teollisuusrakennusten uutta elämää on voinut seurata myös junan ikkunasta – Santalahden läpi kulkevaa päärataa reunustaa valtava määrä graffiteja. Alue tunnetaan nimellä Pispalan feimi, viitaten paikkaan, jossa graffiteja toistuvasti maalataan. Helsingin kaupungin toteuttaessa Stop töhryille -hankettaan 1998-2008, houkuttelivat Pispalan feimit graffititaiteilijoita ympäri maailmaa. Santalahteen on näin kertynyt ainutlaatuista graffitikulttuuria lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, kauan ennen näyttelyitä sekä nykyistä katutaidebuumia ja taloyhtiöiden muraali-innostusta.

Kuvaa klikkaamalla voit katsoa junasta kuvatun videon Santalahden alueesta. (video Mikko Kyrönviita)

Graffitikulttuurin lisäksi Santalahden alue ja 1990-luvulta tyhjillään ollut Osuustukkukauppa OTK:n Tulitikkutehdas on tarjonnut erinomaisen paikan myös skeittareille. Tulitikkutehtaan pihassa sijaitsevalle entisen laatikkovaraston betonilaatalle on harrastajien toimesta rakennettu Tikkutehdas DIY -skeittiparkki. Tikkutehdas DIY sai alkunsa jo 2009, mutta suurimmat työt toteutettiin kesällä 2012. Talkoilla rakennettua paikkaa on aina vähitellen täydennetty ja ylläpidetty skeittareiden toimesta.

Tikkutehtaan skeittiparkin rakentaminen ajoittuu aikaan, jolloin Tampereen kaupunki oli muutamaa vuotta aiemmin laatinut skeittiparkkisuunnitelman, jota ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Kunnollisten harrastuspaikkojen puuttuessa skeittarit rakensivat itse Tampereen ensimmäisen kokonaan betonisen ja kaariskeittaukseen sopivan skeittiparkin. Vastaavaa paikkaa ei aiemmin ollut, joten näin kaupunkiin kehittyi uusi, kaikkien vapaasti käytettävä harrastusympäristö.

Tikkutehdas DIY on skeittareiden itsensä talkoilla rakentama betoninen skeittiparkki. Klikkaa kuvaa ja katso video Tikkutehtaan skeittiparkilta. (kuva Mikko Kyrönviita)

Urbaanien kesantojen kohdalla vajaakäytöstä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa. Ajatus vajaakäytöstä perustuu tuottavuuteen ja siihen, että kesantojen kaltaisia tiloja tulisi kehittää täyteen potentiaaliinsa esimerkiksi rakentamalla. Kaupungin kasvaessa on toki ymmärrettävää, että maankäyttöä tehostetaan ja täydennysrakentamista edistetään. Kesannot ovat kuitenkin tärkeitä erilaisille kaupunkiyhteisöille ja kulttuurielämälle. Toki kesantojen roolia saatetaan korostaa luovan talouden kasvualustoina, joka monin paikoin voi pitää paikkansakin, mutta ennen kaikkea kesannot tarjoavat konkreettisia mahdollisuuksia tekemiseen ja oman ympäristön mielekkääseen haltuunottoon.

Kaupallistuneessa ja toiminnallisesti säännellyssä kaupunkitilassa urbaanien kesantojen kaltaisilla ”väljillä tiloilla” on suuri merkitys. Ne ovat osallisuuden ja yhteiskunnallisen toiminnan tiloja, joissa ei tarvitse kuluttaa mitään. Kaupunkitilassa on myös verrattain vähän mahdollisuuksia itseilmaisuun ja leikkiin, jota myös me aikuiset tarvitsemme.

Kaupungeissa on hyvin suunniteltuja puistoja ja valmiiksi kalustettuja leikki- ja liikuntapaikkoja, mutta urbaanien kesantojen kaltaiset, hieman epämääräiset tilat pakenevat yhä kauemmas kaupunkien keskustoista ja toinen toistaan muistuttavilta asuinalueilta.

Santalahteen rakennetaan parhaillaan Uusi Santalahti nimistä asuinaluetta. Osa vanhoista teollisuus- ja varastorakennuksista on jo purettu ja suojeltujenkin kiinteistöjen vuokralaiset saivat lähteä aikaa sitten. Myös graffitit ja Tikkutehtaan skeittiparkki saanevat väistyä hyvin pian. Uusia kaupunginosia ja asuntoja rakennettaessa on kuitenkin aiheellista miettiä mistä tekijöistä houkutteleva sekä sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kaupunki syntyy.

Kaupunkilaisten toimintamahdollisuuksia tukevat ja asukkailleen hyvät arjen edellytykset takaavat kaupungit menestyvät. Useimmiten uudet ja lopulta merkittävätkin asiat sekä innostava kaupunkikulttuuri syntyvät hieman katveessa. Paikoissa, joissa on tilaa tehdä ja kokeilla. Aivan kuten pelto jätetään viljelemättä maan rikastuttamiseksi, myös urbaaneilla kesannoilla syntyy kaupunkeja ja yhteisöjä monin tavoin rikastuttavaa toimintaa. Tätä tulee vaalia sen sijaan että sitä pyrittäisiin vain lyhytnäköisesti hyödyntämään.

Mikko Kyrönviita

 johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto

Maahanmuuttajat tarvitsevat toivoa ja myötätunnon politiikkaa

Itsenäisyyden juhlarahasto Sitran strategiajohtaja Paula Laine on tammikuussa 2018 todennut, että vapaus ja yhdenvertaisuus, ihmisarvo ja oikeusvaltioperiaatteet tulisi nostaa yhteiskunnan kehittämisen keskiöön.

Sitran tulevaisuuspohdiskelussa yhteiskuntapolitiikan tehtävänä on luoda uskottava näkymä tulevaisuuden toimeentulosta, osallisuudesta ja edistyksestä. Tämä ”uskottava näkymä” koostuu pitkälti toivosta, joka kuuluu kaikille kansallisuudesta riippumatta.

Antropologi Ghassan Hagen mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on tuottaa toivoa. Kansalaisvaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tämä tarkoittaa ratkaisuja, jotka mahdollistavat hyvän elämän yhteiskunnan jäsenenä. Toivoa pidetään arkipuheessa usein epämääräisenä, ainoastaan yksilöiden käyttäytymiseen liittyvänä piirteenä. Paikoin se on yhdistetty reaalimaailmasta irrallaan olevaan optimismiin sekä saavuttamattomien utopioiden tavoittelemiseen. Monet tutkijat näkevät toivon yhteisöjen rakentumisen ja yhteiskuntarauhan kannalta tärkeänä. Myötätunto puolestaan perustuu toisen ihmisen tasa-arvoiseen kunnioitukseen. Myötätunnon tulisi herätä, jos todistamme toisen ihmisen tuskaa tai kärsimystä. Tästä tulisi syntyä halu auttaa ja luoda käytäntöjä, jotka tukevat arjen toivon syntymistä.

Suomalainen yhteiskunta ei aktiivisesti luo toivoa kaikille jäsenilleen eikä myöskään ylläpidä myötätuntoa.

Viime vuosien kiristykset turvapaikka- ja pakolaispolitiikassa ovat yksi esimerkki hallintokäytännöistä, jotka synnyttävät pelkoa ja toivottomuutta. Turvapaikanhakijat ovat saaneet ennätysmäärän kielteisiä päätöksiä ja perheenyhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitkittyneiden päätöksentekoprosessien aikana ihmiset ovat kuitenkin hiljalleen alkaneet kotoutua Suomeen: elämään on syntynyt uutta toivoa. Ironisesti tämä osoitus turvallisen ja demokraattisen yhteiskunnan kotoutumisprosessien toimivuudesta voi yksilötasolla johtaa lopulta uuden epätoivon äärelle. Ihmisiä on pakkopalautettu entisiin kotimaihinsa, joissa moni kohtaa jälleen pelkoa ja väkivaltaa, jopa kuoleman. Kotoutumisen erilaiset vaatimukset näyttävätkin tästä kulmasta katsottuna vähintäänkin kummalliselta. Turvapaikanhakijat kyllä tahtoisivat rakentaa tulevaisuutensa Suomeen, mutta määräaikaisten ja lyhyiden oleskelulupien ketjutus tai pahimmillaan kielteinen päätös vuosien oleskelun jälkeen, vievät pohjan pois elämältä.

Pakkopalautukset ja maahanmuuttajien tyly kohtelu eivät luo kenellekään toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Nykypolitiikka tuottaa myös kansalaisjärjestöissä ja maahanmuuttajien kanssa työskenteleville ihmisille toivottomuuden ja mitättömyyden tunteita. Ajan mittaan tämä johtaa siihen, ettei enää jakseta toimia paremman tulevaisuuden puolesta. Toivottomuus voi ajaa ihmisiä myös lohduttomiin tekoihin, joista esimerkkinä vastaanottokeskuksissa ja säilöönotossa tapahtuneet turvapaikanhakijoiden itsemurhat ja niiden yritykset.

Miksi Suomen olisi tarjottava toivoa ja myötätuntoa yhteiskunnan kaikille jäsenille kansallisuudesta riippumatta? Tutkijat ovat useasti todenneet, että yhteiskuntien jousto- ja selviämiskyky on kiinni käytännöistä, joilla ylläpidetään yhteiskunnallista luottamusta. Lokeroivat ja syrjivät käytännöt esimerkiksi asumisen, toimeentulon ja terveydenhuollon palveluiden saatavuuden suhteen musertavat luottamusta niin yksilöiden välillä kuin yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhteessa.

Toivo ei ole kansalaisuuteen sidottu yksilön ominaisuus, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys: toivo mahdollistaa yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen arjessa ja toimimisen paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Vahvistamalla myötätuntoa suomalainen yhteiskunta mahdollistaa sellaisten ihmisten joukon, jotka pitävät huolta toisistaan. Kysymys turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kohtelusta on Suomelle monin tavoin yhteiskuntapoliittisesti merkittävä, koska ikääntyvä Suomi tarvitsee aktiivisia ihmisiä, joilla on halu elää Suomessa sekä kyky sitoutua turvallisen ja moniarvoisen arjen rakentamiseen.

Anna-Kaisa Kuusisto & Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Dwellers in Agile Cities -tutkimushanke ja Suomen Akatemian kärkihanke TRUST, Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu

Kuvat Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Henkilökuva Dragana Cvetanovic

Vastuu asuntorakentamisessa – opittavaa Wienistä, osa kaksi

Ajattele rakentamisen vastuukysymyksiä, kehottaa Ympäristöministeriön järjestämä rakennusalan sidosryhmille suunnattu aivoriihikysely .

Välittömästi mieleen nousee lukuisia viime vuosina mediassa selviteltyjä rakentamisen kohutapauksia ja omakohtaisia kokemuksia työmaiden laatuongelmista ja vastuuhenkilöiden toisinaan vastuullisesta ja toisinaan vastuuttomasta toiminnasta. Mieleen tulee myös se, miten viimeisen vuosikymmenen aikana vastuullisuutta tavoittelevien säädösten myötä yhä suurempi aika suunnittelijoiden, työmaahenkilöstön ja viranomaisten työajasta on mennyt varsinaisen laadun tavoittelun sijasta lisääntyvään paperityöhön. Vaikea yhtälö.

Wienin neljän pilarin mallin läpikäyntiä Tieteen Talolla Helsingissä 27.2.2018.

Vastuukysymykset nousivat mieleen myös kuunnellessani wieniläisarkkitehtien Otto Höllerin ja Oliver Scheifingerin esityksiä DAC-hankkeen järjestämissä seminaareissa Helsingissä ja Tampereella 27.–28.2.2018. Olimme kutsuneet heidät kertomaan wieniläisestä asuntorakentamisesta suomalaisille asiantuntijoille. Sana responsibility, vastuu, toistui esityksissä ja keskusteluissa tiheään.

Yhteiskunnan vastuu – asuminen on ihmisoikeus

Oikeus riittävään asumiseen sisältyy YK:n määrittämiin ihmisoikeuksiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Wienin nykymallisen asuntorakentamisen kehityskaaren alkuhetkillä, tilanne kaupungissa oli tämän oikeuden suhteen katastrofaalinen. Asukkaiden määrä oli muutaman kymmenen vuoden aikana nelinkertaistunut runsaaseen kahteen miljoonaan. Ihmisiä asui kelvottomissa olosuhteissa mm. vuokraparakeissa, yhden tai kahden huoneen asunnoissa, alivuokralaisina tai muutaman tunnin ”sänkyvuokralaisina”. Ahtauden ja epähygieenisyyden myötä laajalle leviävää tuberkuloosia kutsuttiin tuona aikana Wienin taudiksi. Vuonna 1918 noin 90 000 wieniläistä oli kodittomina.

Keisarivallan kaatumisen jälkeen Wien lähti kehittämään sosiaalisen asuntorakentamisen ohjelmaa. Pääperiaatteina olivat riittävään asuntotuotantoon tähtäävä suorituskyky, korkea laatu, sosiaalinen koheesio, ja tasapainoinen sosiaalinen sekoitus. 1920-luvun punaisen Wienin asunto-ohjelman periaatteet ovat kantaneet läpi vuosisadan ja nostaneet asumisen kaupungissa pohjalta huipulle.

Wienissä asunnot eivät ole asukkaille kaupattavia tuotteita. Asunnot ovat oikeus.

Keskeinen tekijä muutoksessa on ollut kaupungin rahoitus asuntorakentamiselle. Ensimmäisen taloudellisen pohjan tälle muodosti vuonna 1923 hyväksytty asuntorakentamiselle korvamerkitty asumisvero. Tänä päivänä Wien tukee asumista laajasti. 1,8 miljoonan asukkaan kaupungissa 500-600 M € vuotuisesta rahoituksesta noin 20 % kohdennetaan asumisen tukeen, ja 80 % asumisen ja infrastruktuurin rakentamiseen. Noin 60 % wieniläisistä asuu sosiaalisen tai tuetun asumisen asunnoissa. Kahdeksan kymmenestä toteutettavasta asunnosta kuuluu kaupungin asuntorahoituksen piiriin.

Tuetun asumisen tulorajat ovat korkeat, mikä mahdollistaa asumismuodon suurimmalle osalle palkansaajista. Tuloja ei tarkasteta sopimusten tekemisen jälkeen. Edullinen asuminen tarjoaa asukkaille turvaa erilaisten elämätilanteiden muutosten varalle. Tulorajat ovat osaltaan vaikuttaneet myös siihen, että kaikki Wienin kaupunkialueet ovat väestöltään sekoittuneita. Pitkän aikavälin toteutettujen investointien ansiosta kaupunkilaisten luottamus asumisen laatuun näkyy vuokra-asumisen suosiossa, vakaassa poliittisessa ilmapiirissä ja Wienin kansainvälisessä houkuttelevuudessa.

Vastuullinen toiminta on arvoihin pohjautuvia valintoja

Sadan vuoden mittainen wieniläinen tuetun asuntotuotannon perinne heijastuu laajasti koko kenttään, aina yksittäisiin suunnittelijoihin saakka. Oton ja Oliverin – kuten herrat itsensä yleisölle esittelivät – kuvatessa toimintaansa arkkitehtisuunnittelun merkitys tulee määritetyksi vastuun kautta. Heille arkkitehtuurin itseisarvo ei nouse kauneudesta, vaan siitä miten arkkitehtuuri pystyy vastaamaan sukupolvet ylittävään vastuuseen ympäristön ja elämän laadusta. Puhe herättää ajatuksia sekä arkkitehtuurin tavoitteista että yritystoiminnasta.

Vastuullisuus nousee toimijan ja hänen toimintaympäristönsä arvomaailmasta ja heijastuu toiminnassa tehtäviin valintoihin.

Asuntorakentamisessa toimijat ovat suurelta osin taloudellista menestystä tavoittelevia yrityksiä, joiden valintoja ohjaa talous. Yritykset kuitenkin muodostuvat yksittäisistä ihmisistä. Ihmisten suhtautuminen oman ja muiden etujen välisiin ristiriitoihin on usein vivahteikkaampaa kuin yrityksillä. Vastakkaisten etujen tilanteessa tehtäviin valintoihin vaikuttavat yrityksen tavoitteiden ja alan toimintakulttuurin ohella myös yksilöiden sisäistetyt arvot.

Lyhyellä tähtäimellä vastuun kantaminen ei välttämättä näyttäydy taloudellisesti kannattavana. Rakennusalalla tämä voi johtaa esimerkiksi laadusta tinkimiseen liian tiukkojen aikataulujen takia. Tai suunnitelmien markkina-arvon korostamiseen näyttävillä ratkaisuilla, jotka eivät kestä aikaa. Pidemmän päälle vastuullisuus ja sen kautta saavutettava laatu kuitenkin kehittävät sekä yrityksiä että niissä toimivia ihmisiä. Toimivassa markkinatilanteessa ne voivat antaa myös taloudellista kilpailuetua.

Tästä näkökulmasta lisääntyvät määräykset ja valvonta eivät voi toimia ainoina vastuullisuuden ohjauskeinoina. Kyseessä on kokonaisvaltainen ihmisen ja ympäristön välisen suhteen muutos, joka kohdistuu erityisesti vallitseviin ajattelutapoihin ja asenteisiin. Muutoksen aikaansaaminen vaatii pitkäaikaisia toimia monella tasolla, aina lasten kasvatuksesta lähtien.

Vastuu vaatii resursseja ja arvostusta

Wien ohjaa nykyisin asuntorakentamisen laatua ns. neljän pilarin mallin avulla. Jokainen wieniläinen asuntokohde joutuu käymään läpi saman arviointimenettelyn, jossa pilareiden (sosiaalinen kestävyys, ekologia, ekonomia ja arkkitehtuuri) toteutumista tarkastellaan 99 eri kriteerin kautta. Suunnitelmilta vaaditaan tiukkaa kulukuria, joka näkyy lopputuotteen eli asunnon edullisena vuokrana. Rakentamisen kulut ovat arvioinnissa kuitenkin vain yksi kriteeri, joten pelkästään taloudellisia ratkaisuja painottavaa rakentamista ei sallita. Pienemmissä asuntokohteissa arviointi suoritetaan yhden projektitiimin suunnitelmille, mutta kaikissa suuremmissa kohteissa edellytetään kilpailun järjestämistä.

Wieniläinen tuetun asuntotuotannon malli toteuttaa laadukasta asumista hyvin edullisesti. Neljän pilarin kilpailutus ja arviointimalli kertoo kuitenkin siitä, että laatua ei saavuteta vähäisellä panostuksella. 99 kriteerin täyttäminen vaatii projektin suunnittelutiimiltä huomattavia työresursseja. Taloudellisia kriteereitä tarkastellaan ennalta määritettyjen määrälaskelmien kautta. Myös muiden, esimerkiksi sosiaalisuuteen liittyvien kriteereiden toteutuminen on pystyttävä osoittamaan.

Otto Höller ja Oliver Scheifinger esittelevät wieniläistä asuntorakentamista Asuntoreformikilpailun julkistuksen yhteydessä järjestetyssä tutkimusseminaarissa Tampereen teknillisellä yliopistolla 28.2.2018.

Ohjauskeinona malli vaikuttaa ohjaavan huomiota suunnitteluratkaisuiden kehittämiseen hyvin monialaisella tavalla. Yrittäjänä jään pohtimaan, mikä mahtaa olla wieniläisten suunnittelutoimeksiantojen palkkiotaso. Joka tapauksessa panostus kertoo suunnittelun arvostuksesta, muodostaa laaja-alaista ymmärtämystä asumisen laadusta ja antaa hyvän mahdollisuuden vastuulliselle toiminnalle.

Globaali vastuu

Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljon rakennettavien asuntojen koosta. Uudisrakentamisessa asuntojen keskikoot ovat pienentyneet, syynä aiempaa suurempi yksiöiden ja kaksioiden osuus tuotannosta. Suomalainen asumisväljyys on pitkään ollut kasvussa. Vuonna 1970 suomalainen asui keskimäärin 19 neliön asuintilassa henkeä kohden. Nykyisin vastaava luku on 40 neliötä henkeä kohti. Kasvavilla kaupunkialueilla kasvu on ollut hitaampaa ja vaikuttaa viime vuosina pysähtyneen. Helsingissä kasvu on jäänyt vuonna 2005 saavutetulle 34 neliön tasolle.

Wienissä kehitys on ollut saman suuntaista. Vuonna 1961 keskimääräinen asumistila oli 22 neliötä henkeä kohden. Kasvu jatkui tasaisena usean vuosikymmenen ajan, mutta vaikuttaa pysähtyneen 2000-luvulla 38 neliön tasolle. Asuntokuntien pienentyessä asumisväljyyden kasvun pysähtymiseen vaikuttaa keskeisesti uudisrakentamisen asuntotarjonta.

YK:n kannanotossa henkilökohtainen asuintila nostetaan yhdeksi keskeiseksi asumisen olojen indikaattoriksi. Tarkasteltaessa 37 maata, joista on saatavilla tilastotietoa asiasta, raja-arvoksi asetetun 20 neliötä henkeä kohden alittaa kaksi kolmasosaa maista. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna eurooppalainen asumisväljyys on ylellisyyttä. Jokainen suomalainen kuluttaakin vuodessa aineellisia resursseja miltei 3 kertaisesti maapallon kantokykyyn nähden, ja asumisen osuus tästä ei ole vähäinen.

Asuintila ja aineelliset resurssit liittyvät globaaleihin kysymyksiin asuntotuotannon tulevaisuuteen suuntautuvasta vastuullisuudesta. Rakentaminen on hyvin merkittävällä tavalla maapallon aineellisia resursseja sitovaa ja kuluttavaa toimintaa. Tämän päivän rakentamisen ratkaisut muodostavat tulevien vuosikymmenten ja -satojen rakennettua ympäristöä.

Kysymys ei ole kuitenkaan vain neliöistä, vaan siitä miten niitä käytetään. Joustavaa rakennettua ympäristöä tavoittelevat suunnitteluratkaisut pyrkivät mahdollistamaan asukkaiden muuttuvia tarpeita. Kaikkia niitä emme edes pysty kuvittelemaan tänä päivänä.

Entä sitten kun maapallon kantokyky tulee vastaan, tapahtuu se sitten fossiilisten energialähteiden käytön, veden, ruoan tai elinkelpoisen tilan kohdalla? Tulevat sukupolvet eivät tuolloin saa samaa mahdollisuutta muovata ja rakentaa ympäristöä mitä meillä on. Nyt rakennettavan ympäristön laatu tulee todella testatuksi silloin.

Wienissä asuntotuotannon ideologiaan sisältyy ajatus sukupolvien välisestä sopimuksesta ja luottamuksesta. Sadan vuoden kehitystyön tuloksia tarkastellessa keskeiseksi joustavuustekijäksi nousee yksittäisten rakennusten sijasta koko asuntokannan ominaisuudet.

Katja Maununaho

Tampereen teknillinen yliopisto

 

Ympäristöministeriön kyselyyn pääset tästä.

Jos Wienin malli kiinnostaa, niin lue myös Jyrki Tarpion 9.10.2017 julkaistu blogi Wienin ekskursion opeista!

Maahanmuuttajataustaisten nuorten osallisuudesta ja osallistumisesta: näkökulmia toiminnalliseen dialogiin

Viime toukokuisen ravintolapäivän yhteydessä Tampereen Tammelantorilla ja Lielahden kartanolla Hiedanrannassa avasi ovensa maahanmuuttajataustaisten nuorten ideoima ja toteuttama Ravintola Kaikille.

Ravintolassa tarjottiin maistuvaa ja mausteista irakilaista ruokaa, mutta kaupunkiympäristöön pystytetty teltta loi myös paikan erilaisten ihmisten kohtaamisille. Teltan liepeillä käytiin keskusteluja turvapaikanhakijoiden osaamisen tunnistamisesta, irakilaisen ruuan valmistuksesta sekä turvapaikanhakijoihin liitetyistä mielikuvista. 

Ravintolan toteutukseen osallistuneille kokemus oli rakentava. Ravintolasta oltiin ylpeitä: se toi esiin omaa maata positiivisessa valossa ja se toimi oman osaamisen esittelymahdollisuutena sekä sellaisten keskustelujen tilana, jotka muuten olisivat jääneet kokematta.

Arkiset kohtaamiset voivat joko vahvistaa tai heikentää nuorten arkeen heijastuvia etenkin turvapaikanhakijoihin liitettyjä stereotyyppisiä käsityksiä ja siten olla vaikuttamassa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin laajemminkin.

Ravintola Kaikille toimi myös tutkimuksellisena kokeiluna kohtaamisten paikkojen luomiseksi erilaisten, eriytyneiden ja silti samaa tilaa käyttävien ihmisten välille.

Maahanmuuttajanuorten kanssa toteuttamamme tutkimusprosessin aikana olemme kartoittaneet paikkoja, joissa nuoret viettävät aikaa ja tapaavat muita; paikkoja, jotka heijastelevat vihamielisyyttä tai ulkopuolisuuden tunnetta; paikkoja, jotka eivät vain tunnu omilta, vaikka ne on tarkoitettu avoimiksi.

Arjen kohtaamiset ovat tärkeitä ja ne vaikuttavat yhteiskunnalliseen ilmapiiriin laajemminkin.

Olemme myös vieneet prosessia nuorille entuudestaan tuntemattomiin paikkoihin ja ympäristöihin. Näin olemme pyrkineet laajentamaan nuorten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen toiminnan repertuaaria ja sen ”näyttämöitä” (ks. Erel, Reynolds & Kaptani 2017). Samalla on voitu tarkastella sitä, miten paikkojen heijastelema ulkopuolisuuden tai osallisuuden tuntu muodostuvat ja millaiset tekijät tähän vaikuttavat. Tätä kautta muodostuu vivahteikas ja yksityiskohtainen ymmärrys siitä, missä ja millaisiin prosesseihin nuoret osallistuvat ja mistä he ovat osallisia.

Tutkimuksessa on pyritty laajentamaan nuorten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen toiminnan repertuaaria ja sen ”näyttämöitä”.

Arkisten kokemusten ohella käsitys omasta paikasta sekä itsestä yhteiskunnan jäsenenä ja yhteiskunnallisesti osallistuvana toimijana muovautuu hallinnollisten prosessien ja poliittisten linjausten välityksellä. Turvapaikkaprosessissa olevien nuorten osallistumishaluun ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin heijastuvat vahvasti heidän arkeaan leimaava epätietoisuus, johon usein limittyy (sosiaalisen) epäoikeudenmukaisuuden kokemus: usein prosessiin tai sen lopputulokseen ollaan tyytymättömiä ja pettyneitä.

Olipa kyse turvapaikka- tai palautusprosessista tai muista viranomaiskohtaamisista, epäoikeudenmukaiseksi, vähätteleväksi tai mitätöiväksi koettu kohtelu heijastuu varsinaista kohdettaan laajemmalle – ystäviin, läheisiin ja tuttaviin.

Tulemalla jaetuiksi nämä kokemukset voivat vaikuttaa kielteisesti myös muiden samassa asemassa olevien näkemykseen omasta asemastaan, yhteiskunnallisesta arvostuksesta ja mahdollisuuksista.

Tutkimuksessamme toiminnallinen dialogi on osoittautunut varsin hyväksi keinoksi purkaa ja käsitellä arkisia hankaumia sekä pohtia omaa yhteiskunnallista jäsenyyttä ja kartoittaa sen mahdollisia muotoja.

Osallistuvassa toimintatutkimuksessamme fokus ei ole ollut osallisuuden luomisessa tai ihmisten osallistamisessa, vaan heidän osallistujaidentiteettinsä kehityksen ja siihen vaikuttavien tekijöiden seuraamisesta ja ymmärtämisestä. Samalla tutkimusprosessissa on ollut kyse kokeellisen ja yhteiskunnallisen intervention tekemisestä sekä nuorten esiin nostamista arkisista ja poliittisista epäkohdista käytävään keskusteluun osallistumisesta. Tällaisessa lähestymistavassa ihmiset asetetaan oman arkensa parhaiksi asiantuntijoiksi ja oman elämänsä keskiöön: rakenteiden ja käytäntöjen ilmenemistä tarkastellaan yksilön asemoitumisen kautta (esim. Irwin 2016).

Nuorten suhde Suomeen ja omaan välittömään elinympäristöönsä rakentuu sen pohjalta, miten vastaanottavaksi tai lähestyttäväksi ne koetaan joko omiin, ystävien tai vertaisten kokemuksiin pohjautuen.

Vaikka nuoret haluaisivat julkituoda omia näkemyksiään ja tietämystään sekä omasta elinympäristöstään että laajemmista yhteiskunnallis-hallinnollisista prosesseista, eivät he kuitenkaan ole aina kyenneet tunnistamaan saavutettavissa olevia osallistumisen tapoja ja muotoja. Osallistumisen olosuhteiden, näkyväksi tulemisen ja näkemysten esilletuomisen ehtojen muotoilu ovatkin olleet nuorten kanssa käydyn prosessin ytimessä (myös Dickens & Butcher 2016).

Tällöin tutkimuksen tehtävänä on tunnistaa ja kehittää niitä keinoja, tiloja ja tilanteita, joissa ihmiset itse voisivat näitä olla hahmottelemassa. Meidän tapauksessamme toiminnallinen dialogi on osoittautunut varsin hyväksi keinoksi purkaa ja käsitellä arkisia hankaumia sekä pohtia omaa yhteiskunnallista jäsenyyttä ja kartoittaa sen mahdollisia muotoja.

Eeva Puumala

Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Erel, Umut; Tracey Reynolds & Erene Kaptani (2017) Participatory theatre for transformative social research. Qualitative Research 17(3), 302-312.

Irwin, Sarah (2016) Lay perceptions of inequality and social structure. Sociology, first published August 23, 2016. https://doi.org/10.1177/0038038516661264

Dickens, Luke & Melissa Butcher (2016) Going public? Re-thinking visibility, ethics and recognition through participatory research practice. Transactions (41)4, 528-540.

 

On the speciality of Finnish coworking network

About eight years ago, as a group of inspired coworkers, we started an experiment on bottom-up urbanism.

We had our own small coworking community in Helsinki and we wanted to learn to know other similar. We were familiar with only couple of communities established by our old friends, but we also knew that already in our neighborhood there were many more, of which we just did not know exactly. Self-organising coworking communities prefer places of low rents that allow all kinds of experimenting and are thus often hidden in the cityscape. We wanted to test, what would start to happen, if these small pioneering coworking communities would interact more.

Since the beginning as facilitators of this emerging network we learned to lean on openness.

We experiment with a combination of conscious design and letting bottom-up practices emerge (or whither) in the network.

The idea of openness is present in many scales, for example the use of network is open to anyone, free of charge, and our internet service is based on open source platform. We have not had any fixed idea about what the network should become. Even us facilitators hold several concepts of what the network is at the moment. I see that this diversity has been one of the reasons why network has flourished.

Self-organizing coworking communities create places for themselves. (Image from Paper Bee by Leena Kisonen)

With a taste of humor, we call the network Mushrooming. Name describes facilitating connections between communities that were earlier isolated from each other, growing mycelium in other words, and seeing what results, what mushrooms, pop up.

Network has grown to biggest cities in Finland having about 7000 users. It has developed to a curious combination of platforms, having the national and international hub at webpage with an AirBNB-like service. Then there are the very important local city groups in Facebook, of which Mushrooming Helsinki is the oldest.

These local groups allow for complex enquiries when in search of new members or space. They also allow all kinds of informal interaction that the communities have come up to, from informing about a special shareable machine to searching urgent help to finish a project. Then there is the forum of face-to-face meetings, varying from specific problem-solving workshops to yearly Open Studios-happenings. This kind of informality is rare in other coworking networks.

Mushrooming has grown special in comparison to other coworking networks abroad. Having just been in a seminar of Urban Studies Foundation in Greece, concentrating on new places of work in city, supported my earlier findings.

In other countries researchers do not really have access to self-organising coworking communities.

I presume it does not mean that they are rare, it just means that they are not networked and thus they are not visible. Coworking trend has developed especially in big metropolitan cities, where the networks on sharing coworking space memberships have been developed as startups. These start-ups have had the need to make profit, thus their networks consist mainly of enterprise-led coworking spaces capable of and interested in paying for networking.

It is difficult to say how much Mushrooming has just brought visible the scene of self-organizing coworkers and how much it has morphed it in its becoming in Finland. Nevertheless, it is an unique situation to have a network of at least 300 coworking communities of which majority is self-organising. Due to openness of the network different kinds of processes of specialization and mixing have occurred. Other coworking networks seem to consist mainly of the usual suspects of creatives or knowledge workers with laptops, while in Mushrooming nowadays the variety of professions reaches from physical doctors to craftsmen, mechanics, cooks and yogis. As the variety of professionals has grown, so has grown the variety of spaces of work available via Mushrooming.

Spaces in Mushrooming have become varied by different professions sharing their environments. (Image from Workshop of Rankka by Wang Mandi)

The everyday life in enterprise-led coworking spaces is different to self-organizing coworking communities. Self-organising communities practice shared decision making and problem solving in the intimacy of 2-30 people, while enterprise-led ones collect together hundreds of people to interact with the help of community agent and other payable services. Many of the observations are even opposites to each other. For example in enterprise-led spaces the coworkers usually form professionally homogenous groups of same ages, while self-organizing ones develop surprisingly varied combinations.

With an unusual way of doing research by Mushrooming kind of an experiment of growing a network, we have created in Finland an unique pool from which to draw for a more whole picture of the phenomena of coworking.

The profitability of enterprise-led spaces is noted questionable, while self-organizing communities develop practices to shelter over periods low income. Thus as majority of the international research on coworking has been able to reach only the enterprise-led realities, our understanding of the phenomena remains twisted and partial.

Elina Alatalo

Faculty of Management, University of Tampere

Tutkimusaktivismia ja kaupunkilaisten rohkeita visioita: Hiedanrannan työpajojen tulokset on julkaistu

Kaupunkilaisten visiossa Hiedanrannassa on asumisen, työskentelyn, palvelujen ja tuotannon superkortteleita, elävänä kohtauspaikkana toimivaa katutilaa, matalan kynnyksen työtiloja sekä kasvualustaa kulttuurille, kiertotalouden käytännöille ja uudenlaiselle kaupunkiluonnolle.

Näin voidaan tiivistää DAC-hankkeen ja Tampereen kaupungin yhteistyössä järjestämien työpajojen eli Hiedanrannan jatkojen tulokset. Tulokset on nyt koottu hienoksi julkaisuksi, joten  palataan sen kunniaksi hetkeksi kevään työpajojen tunnelmiin.

Työpajojen pyrkimyksenä oli ratkaista asioita yhdessä, viedä ideakilpailun suunnitelmia eteenpäin. (kuva Meri Lampinen)

Hetki ennen Jatkoja

Huhtikuisena iltana 2017 Lielahden kartano täyttyi vähitellen Hiedanrannan kehittämisestä kiinnostuneista kaupunkilaisista. Kauniiseen aulaan järjestetty esiintymislava odotti inspiraatiopuheita ja loppuillan ideatykityksiä. Vanha portaikko narisi, kun viimeisenä tulleet etsivät istuinpakkojaan. Kartanon huoneissa odottivat kartat, tussit, nauhurit, post-it -laput, ideapaperit ja asiaankuuluvat virvokkeet. Hiedanrannan rantavahti valmistautui avaamaan tilaisuuden. Kartano oli nähnyt niin Nottbeckien kuin tehtaanjohtajien ajat – nyt uutta kerrosta sen kirjavaan historiaan oli luomassa moninainen joukko kaupunkilaisia kaupunkikehittämisen asialla. Meitä jännitti hiukan: kuinka ideamme kaupunkilaisten ja suunnittelijoiden yhteisistä työpajoista tulisi toimimaan käytännössä.

Kaupunkilaiset mukaan ideakilpailun tulosten jatkokehittelyyn

Ajatus kaupunkilaisille suunnatuista työpajoista syntyi Tampereen Hiedanrannan ideakilpailun ratketessa alkuvuodesta 2017. Hiedanrannassa oli jo lupaavasti aloitettu suunnittelu yhdessä kaupunkilaisten ja eri toimijoiden kanssa.  Arkkitehtuuri- ja ideakilpailut ovat kuitenkin perinteisesti olleet lähinnä ammattilaisten hallitsema pelikenttä, jolla tavalliset kaupunkilaiset ovat jääneet sivustaseuraajiksi.

Hiedanrannassa tehdään toisin: kaupunkilaiset kehittävät ideaa eteenpäin yhdessä arkkitehtien ja kaavoittajien kanssa.

Hiedanranta on merkittävä kaupunkikehityshanke – siitä suunnitellaan Tampereen uutta läntistä keskusta, 25 000 asukkaan ja 10 000 työpaikan kaupunginosaa. Myös kehittämisen keskeiset teemat kestävästä kehityksestä kokeilukulttuuriin herättivät meissä innostusta: uusi kaupunginosa ansaitsi tuekseen kaupunkilaisten vahvan vision!

Päädyimme ehdottamaan Hiedanrannan kehitysohjelmalle työpajasarjaa, jossa kaupunkilaiset työstävät ideakilpailun tuloksia eteenpäin omista näkökulmistaan. Perinteiset menetelmät asukkaiden kuulemiseksi nostavat usein esiin lähinnä suunnitelmia koskevaa kritiikkiä, listoja asioista, joita tulisi tehdä toisin. Nyt pyrkimyksenä oli ratkaista asioita yhdessä, viedä suunnitelmia eteenpäin. Ideamme otettiin avosylin vastaan ja saman tien mukaan liittyivät myös alueen suunnittelusta vastaavat kaupungin kaavoittajat sekä kilpailun voittajaehdotuksien arkkitehdit.

Mitä kartanolla ja Kuivaamolla tapahtui?

Tästä muotoutui keväälle 2017 neljän työpajan sarja eli Hiedanrannan jatkot, jotka seurasivat aiemmin järjestettyjä suunnittelujuhlia ja ideakilpailua . Työpajat järjestettiin tapahtumien keskipisteessä: Hiedanrannan kartanolla ja tapahtumatilana jo tunnetussa Kuivaamossa. Jatkoilla ammattilaiset ja kaupunkilaiset työskentelivät yhdessä pienryhmissä. Työpajoihin oli avoin kutsu, minkä lisäksi kutsuimme kohdennetusti ryhmiä ja tahoja, joita oli hankalampi yleisellä kutsulla tavoittaa tai jotka liittyivät illan teemaan. Osallistujissa oli paljon kaupunkilaisia, joilla oli monenlaista kaupunkikehittämiseen ja -suunnitteluun liittyvää asiantuntemusta.

Työpajametodi oli kokeileva: hioimme aikatauluja, tekemisen tapaa ja sisältöjä lennossa perättäisten työpajailtojen välillä. Ensimmäisissä kolmessa työpajassa siirryimme pikkuhiljaa suuremman mittakaavan visioista pienempään, aina korttelitason ratkaisuihin saakka. Samalla siirryimme julkisesta tilasta kohti asumista. Neljäs työpaja kokosi muutaman viikon tauon jälkeen yhteen aiempien työpajojen tuloksia, joita sitten syvennettiin ja konkretisoitiin edelleen.

Jatkoilla ammattilaiset ja kaupunkilaiset työskentelivät yhdessä pienryhmissä. (kuva Meri Lampinen)

Neljässä työpajassa oli yhteensä yli 200 osallistujaa, joista kaupunkilaisia oli 121. Työpajojen ajoitus vaikuttaa olleen osuva: työpajasarja aloitti alueen yleissuunnittelun. Kahden eri työryhmän arkkitehdit aloittivat yhdessä suunnittelun samaan aikaan. Vuorovaikutusta tuettiin hetkellä, jolloin prosessi ja sisältö olivat muotoutumassa.

Kaikki osallistujat pääsivät hyppäämään hetkeksi sivuun omasta perinteisestä roolistaan ja antamaan panoksensa avoimeen ja aktiiviseen vuorovaikutukseen ja yhdessä kehittämiseen.

Kaupunkilaisilla oli mahdollisuus kysyä perusteellisia kysymyksiä suunnitelmista, suunnittelijoilla ja asiantuntijoilla taas oli mahdollisuus avata ideoitaan tarkemmin kuin ideajulisteessa tai lehtijutussa.

Tulevaisuuden kaupungin kekseliäitä ratkaisuja

Työpajoissa Hiedanrannan ideaksi muodostui ihmisten ja monenlaisten yhteisöjen kaupunki, joka rakentuu superkortteleista, elävästä katutilasta ja uuden työn tehtaasta sekä monipuolisesta urbaanista järviluonnosta.

Superkortteleihin toivottiin monen tyyppisiä taloja ja asuntoja sekä palveluita, työtiloja ja toimintoja lomittain. Yhteistilat suunnitellaan koko korttelin käyttöön, jolloin samoilla resursseilla saadaan laajempi valikoima laadukkaampia tiloja. Korttelit avautuvat kaduille, vehreille pihoille ja kattopuutarhoihin ja niissä tuotetaan energiaa sekä ruokaa.

Tulevaisuuden Hiedanrannassa kadusta halutaan kaupunkilaisten kohtauspaikka, joka kutsuu oleskeluun. Elämää syntyy eri toimintojen kuten leikki- ja liikuntapaikkojen, kahviloiden ja palveluiden solmukohtiin. Kivijalkaa aktivoidaan päällekkäiskäytöillä, yhteistiloilla ja ketterillä muutoksilla. Julkisen tilan elämä ulottuu myös järviluontoon, vaikkapa pitkospuille ja lintutorneihin, kelluviin kulttuuritiloihin sekä talviluisteluradalle. Uudet kiertotalouden ja ruoantuotannon ratkaisut luovat mielenkiintoista, toiminnallista kaupunkiympäristöä.

Työpajojen osallistujien visioissa vanhat tehdaskiinteistöt ovat kasvualusta erilaisille uuden työn, vapaa-ajan ja kulttuurin muodoille. Hiedanrannassa on myös jatkuvan kokeilun paikkoja, jotta kaupunki voi keksiä itsensä aina uudelleen. Siellä kehitetään kaupunkilaisten ideoita ja kokeiluja tukevia ja sallivia käytäntöjä.

Kuvittaja Salla Lehtipuu tiivisti kunkin työpajan sisällön oivallisiin kuvituksiin.

Myös työpajojen kantavan periaatteen voi nähdä tulevaisuuden kaupungin kekseliäänä ratkaisuna. Työpajatyöskentelyssä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta kaupunkilaisten ymmärtäminen yhteistyökumppanina ja kaupunkikehityksen voimavarana on askel kohti uudenlaista hallintoa ja joustavaa kaupunkiorganisaatiota. Tällöin osallistumisen edustuksellisuuden problematiikan sijaan painottuu kaupunkilaisten osaamisen ja ideoiden yhdistäminen hallinnon konkreettiseen toimintaan. Tämä auttaa myös kaupunkiorganisaation tavoitteiden saavuttamisessa ja hyödyttää koko kaupunkiyhteisöä laajemmin.

Kevät 2018

Kevätillan hiljalleen pimetessä Hiedanrannan jatkot päättyivät mainion tamperelaisen Leidin katuruokakojulle. Mutta hommat jatkuvat. Meille tutkijoille työpajasarjasta jäi mieleen hyvä tunnelma, kaupunkilaisten monet hienot ja rohkeatkin ideat, arkkitehtien oivaltavat visuaaliset esitykset ja kaavoittajien innostus. Myös kevään aikana tutuksi tulleet rosoinen tehdasmiljöö, kartano ja alati muuttuva järvimaisema vakuuttivat meidät entisestään alueen potentiaalista.

Työpajojen tulokset ovat arvokasta materiaalia Hiedanrannan yleissuunnitelmaan, joka valmistuu 2018 sekä edelleen sitä seuraavaan asemakaavoitusvaiheeseen. Kaupunkilaiset pääsevät kommentoimaan yleissuunnitelmaa kevään aikana. Useat ideoista tarvitsevat toteutuakseen paljon muutakin kuin kaavoituksen keinot. Tämän takia yhteistyön menetelmiä tullaan Hiedanrannassa kehittämään jatkossakin.

Hiedanrannasta on kehkeytymässä kaupungin yhdessä tekemisen laboratorio.

Työpajasarjamme nosti esiin niin kaupunkilaisten kuin suunnittelijoidenkin valmiuden ja innostuksen kokeilla yhdessä tekemisen käytäntöjä ja kokeiluja. Työpajojen jälkeen on noussut esiin myös Tampereen uuden yhdistyvän 35 000 opiskelijan yliopiston ajatus luoda Hiedanrantaan kokeileva kampus. Kansalaisosallistuminen on mainittu yhdeksi kampuksen keskeiseksi teemaksi. Tätä on tarkoitus tutkia ja opiskella tekemällä konkreettisia kokeiluja eri toimijoiden kanssa osana Hiedanrannan kehittämistä. Perustana ovat pioneeriyhteisöjen jo käynnissä olevat kokeilut. Ollapa kiikarit, joilla nähdä viiden tai kymmenen vuoden päähän, mitä Hiedanrannassa silloin onkaan versonut!

 Jenni Kuoppa, Elina Alatalo, Mikko Kyrönviita & Markus Laine

 johtamiskorkeakoulu, TaY

Senddaby: Merkityksellisen toiminnan jäljillä

Ihmisten osallisuuden lisäämisestä on tullut erilaisten toimintojen, prosessien ja projektien keskeinen tavoite. Mutta mistä osallisuus itse asiassa syntyy ja miten se ilmenee arjessa?

Viime keväänä lähdimme purkamaan osallisuuden ja osattomuuden tematiikkaa yhdessä maahanmuuttajataustaisten nuorten kanssa: missä he ovat osallisia, mitä osallisuus tarkoittaa ja miten se muotoutuu? Monien ryhmään osallistuvien nuorten elämäntilanteet olivat haastavia ja heidän asemansa yhteiskunnassa oli poliittisesti tai sosiaalisesti altis: osa oli turvapaikkaprosessissa, osalla oli kielteinen päätös ja osa oli virallisen kotoutumisprosessinsa alkuvaiheessa.

Tarkoituksena on tutkia miten osallisuutta sekä sen kehittymistä ja siihen vaikuttavia tekijöitä voitaisiin paremmin ymmärtää.

Työskentelymme alkoi nuorille itselleen merkityksellisten osallistumisen ja tekemisen tapojen kartoittamisella. Pyrkimyksenämme ei ole ollut osallistaa heitä, vaan tutkia miten osallisuutta sekä sen kehittymistä ja siihen vaikuttavia tekijöitä voitaisiin paremmin ymmärtää. Käytännössä olemme pohtineet tekemisen kautta, millaiset tekijät ja prosessit ovat osallisuuden muodostumisessa tärkeitä ja millaiset seikat puolestaan synnyttävät kuulumattomuuden ja marginaalisuuden tuntua.

Keskeinen havaintomme on, että osallisuus ei ole koskaan valmis tai pysyvä asiantila, vaan alati muuttuva toiminnallinen prosessi.

Etsikkovaiheen jälkeen nuorten arjessa konkretisoituvia haasteita ja sosiaalisten suhteiden hiertymiä alkoi nousta esiin työskentelyprosessissa. Etenkin nuoret miehet kertoivat kohtaavansa vahvojakin ennakkoluuloja kantasuomalaisten miesten taholta, mutta he kokivat, että asiasta ei ole mahdollista käydä vuoropuhelua. Itse asiassa kontakti suomalaisiin miehiin puuttui heidän arjestaan lähestulkoon kokonaan.

Haasteiden ohella prosessi toi näkyviin nuorten arjessa merkityksellisiä ja tärkeitä tekemisen muotoja. Näitä olivat jalkapallo ja ruuanlaitto, joista molemmilla oli itseään suurempi merkitys sosiaalisen kanssakäymisen muotoina ja ylläpitäjinä. Prosessissamme päädyimme tutkimaan haasteita ja voimaannuttavia tekijöitä yhdessä – syntyi jalkapallojoukkue Senddaby.

Senddaby – ”kaikki järjestyy”.

Nimenä ”Senddaby” juontaa juurensa yhden osallistujan kehittämään sanontaan, joka ei varsinaisesti tarkoita mitään. Senddaby ei kuitenkaan ole merkityksetön sanonta, vaan ryhmälle se tarkoittaa ”kyllä se siitä” tai ”kaikki järjestyy”. Hokemasta on muodostunut ryhmän sisäinen sosiaalinen liima, joka liittää yhteen tutkimusprosessiin osallistuvat nuoret – myös ne, jotka ovat joutuneet lähtemään Suomesta esimerkiksi turvapaikkaprosessin tultua päätökseen. Lopulta termistä tuli myös jalkapallojoukkueemme nimi, joka kommunikoi paitsi toivoa myös joukkuehenkeä, joka kestää elämän ja arjen erilaiset vaikeudet.

Vastakkainasettelua on lähdetty purkamaan ja ennakkoluuloja madaltamaan sellaisen toiminnan kautta, joka on molemmille osapuolille tärkeää. Erojen sijaan on korostettu jaettua.

Joukkueen kesken on muodostunut vahva yhteishenki ja ymmärrys jaetusta tavoitteesta, jota kohti nuoret pyrkivät. Välitön tavoite on voittaa vastustaja, mutta joukkuetta yhdistää myös paljon mittavampi, välillinen tavoite, joka koskee oman paikan etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa sekä arjessa ilmentyvien ennakkoluulojen ja syrjivien käytäntöjen kumoamista.

  

Senddaby tarjoaa nuorille miehille välineen kohdata paitsi suomalaisia miehiä, myös muiden maahanmuuttajayhteisöiden jäseniä. Keskeistä on rakkaus peliin ja ilo, jota pelaaminen tuottaa – tämä muodostaa yhteisen perustan kanssakäymiselle erilaisten ihmisten välillä. Otteluiden jälkeen joukkueet ovat usein keskustelleet pelistä ja siitä, millaisia ajatuksia Senddabyn esittämä pelihaaste on herättänyt vastapuolessa.

Kokonaisuutena Senddaby-joukkueessa ei ole kyse niinkään vapaa-ajantoiminnan järjestämisestä, vaan molemminpuolisesta mahdollisuudesta työstää käsityksiä ja stereotypioita. Toiminnan myötä kaupunkikuvaan on alkanut ilmaantua aiempaa enemmän ja moninaisempia tuttuja kasvoja, mikä on lisännyt nuorten kiinnittymistä omaan ympäristöönsä ja kaupunkiin.

Eeva Puumala, Tampereen yliopisto

(kuvat Eeva Puumala)

Kurkistimme tulevaisuuden kaupunkiin draaman avulla

Kaupunkisuunnittelu on aina tulevaisuussuuntautunutta. Uusien alueiden muuttuminen suunnitelmista ihmisten kodeiksi, työpaikoiksi ja virkistysalueiksi kestää helposti vuosikymmeniä. Siinä ajassa ehtii moni asia muuttua.

Hurjimmissa visioissa tulevaisuuden kaupunkilaiset pystyvät kököttämään virtuaalisesti muuhun maailmaan kytkeytyneen kotinsa seinien sisällä ja hoitelemaan sieltä käsin verkossa työtehtäviä sekä kasvattamaan oman ruokansa osin kellarissa tai katolla kasvitehtaassa. Orgaaniset jätteet kiertävät paikalliseen biokaasulaitokseen, josta ne hyödynnetään naapurustossa ravinteina ja energiana. Lähiyhteisö kohtaa toisiaan sekä virtuaalisissa että fyysisissä yhteistiloissa, palvelurobotit auttavat arjen askareissa, ja automatisoidut kulkuneuvot hoitavat paikasta toiseen siirtymisen sekä tuovat ostokset kotiovelle.

Näiden visioiden mukaan elämä kaupungissa muuttuisi merkittävästi jo lähitulevaisuudessa. Kaupungin keskiössä on kuitenkin ihminen. Kuinka nopeasti ja millä tavoin ihmisten toiveet ja tarpeet lopulta muuttuvat?

Tulevaisuuden muutospolkuja systemaattisesti kartoittavat ennakointimenetelmät ovat tärkeä väline, kun kaupunkisuunnittelussa varaudutaan muutoksiin. Päätöksentekijöiden tarpeisiin kehitetyt ennakointikäytännöt ovat perinteisesti olleet hyvin asiantuntijakeskeisiä.

Ennakointikäytännöt ovat perinteisesti hyvin asiantuntijakeskeisiä. DAC-hankkeessa kutsuimme ennakointityöhön mukaan myös asukkaita. (kuva: Sanna-Kaisa Patrikainen)

Meitä kiinnosti se, millä tavoin ihmiset kokevat mahdolliset tulevaisuuskuvat ja millaisia toiveita ja pelkoja ne herättävät. Tätä varten järjestimme syyskuussa Tampereella kaksi draamamenetelmiä hyödyntävää asukastyöpajaa, yhden Hiedanrannassa ja toisen Härmälänrannassa.

DAC-hankkeessa halusimme murtaa asiantuntijakeskeisen ennakoinnin ylivaltaa ja kutsua mukaan ennakointityöhön asukkaita, joita varten kaupunkia rakennetaan.

Asiantuntijoita ei toki suljettu työpajojen ulkopuolelle. Heidät kutsuttiin mukaan asukkaina, sillä jokaisella meistä on kokemusta asumisesta ja kansalaisena olemisesta. Seuraavassa tiivistys muutamista asioista, joita työpajoissa opimme.

Kaupunkien vetovoima syntyy rehevästä moninaisuudesta

Kaupungin käyttäjiä jaotellaan usein ennalta totuttujen luokittelujen kautta. Niitä suunnitellaan nuorille lapsiperheille, sinkuille, varakkaille eläkeläisille, hoivantarpeessa oleville ikääntyneille, maahanmuuttajille, nuorisolle, eri alojen yrittäjille ja opiskelijoille. Draamapajojen aikana mieleen palautui elävästi se, että kaupungista tekevät asuttavan, elettävän ja ainutkertaisen paikan myös monet muut toimijat kuin ne, joille alueita ensisijaisesti suunnitellaan.

Joustavassa ja resilienttissä kaupungissa huomioidaan erilaiset asukkaat ja asukit, ja ymmärretään että osa kaupunkien vetovoimasta tulee juuri rehevästä moninaisuudesta. (kuva: Sanna-Kaisa Patrikainen)

Kaupunkien arkea haarukoiviin improvisaatioihin ilmaantui mukaan satunnaisia lenkkeilijöitä, koiria, turisteja ja erityisesti laitapuolen kulkijoita. Mahtuipa mukaan myös mikrobeja, rottia, fasaaneja ja muutama lehmä menneisyydestä.

Elävää kaupunkia ei voi suunnitella vain tarkasti rajatuille ja brändätyille käyttäjäsegmenteille.

Oikeassa arjessa sekaan tupsahtaa aina joku palanen suunnitelman ulkopuolelta. Joustava ja resilientti kaupunki huomioi nuo kaupungin asukit ja niihin liittyvät hajut, maut, äänet, pelot ja naurun aiheet – ja ymmärtää, että osa kaupunkien vetovoimasta tulee juuri rehevästä moninaisuudesta.

Jokainen meistä on omalla tavallaan erilainen

Yksi draamapajoissa työstetty teema oli erilaisuus. Jaettujen henkilökohtaisten tarinoiden kautta konkretisoitui se, kuinka lähes jokaisella on kokemuksia siitä, miltä tuntuu olla tavalla tai toisella joukosta poikkeava. Erilaisuuden kokemukset kumpusivat hyvin erilaisista syistä. Ne saattoivat liittyä sukupuoleen, puhetapaan, koulutukseen, kotipaikkaan, hiusten malliin tai niinkin abstrakteihin asioihin kuin tapaan hahmottaa maailmaa.

Meneillään olevien individualisoitumisen ja kansainvälisen muuttoliikkeen kaltaisten kehityskulkujen myötä erilaisuus ei tulevaisuudessa ainakaan vähene.

Olennaista on se, kuinka erilaisuuteen liittyviä pelkoja, ennakkoluuloja, toiveita ja kommunikaatiokuiluja pystytään kaupunkilaisten arjessa ylittämään.

Työpajoissa ennakoitiin, että tulevaisuuden kaupungeissa tärkeiksi osaajiksi nousevat muun muassa yhteisövalmentajat ja vapaa-ajankonsultit.

Yhteisöllisyys voi olla voimaannuttavaa tai puristavaa

Ihmisillä on tarve kuulua yhteisöihin, ja naapurusto oli useallakin osallistujalla sellaisen tarjonnut. Keskustelua herätti se, lisääntyykö naapuruston merkitys, kun perhesiteet löystyvät. Toisaalta naapuruston kanssakäyminen ei aina ole helppoa. Naapuri ärsyttää tai kontaktin luominen on hankalaa. Yhteisö voi siksi syntyä helpommin mielekkääksi koetun tekemisen ympärille.

Hyvän kaupungin tulee löytää tapoja tukea asukkaiden osallisuutta, sekä suhteessa kaupunkiin että toisiinsa. Yhteisyyttä voivat edesauttaa puistojen ja kirjastojen kaltaiset tilat, jossa ihmiset spontaanisti kohtaavat toisiaan. (kuva: Sanna-Kaisa Patrikainen)

Osallisuus herätti myös kriittistä keskustelua. Monia tuntui hämmentävän ajatus ihmisten törmäyttämisestä sen perusteella, omistavatko he koiran tai haluavatko hoitaa kasvimaata. Lokeroiva osallisuuden rakentaminen saattaa tuottaa raja-aitoja yhteisöjen sivutuotteena. Puheenvuoroissa esille nousi myös se, että kaupunkien viehätys syntyy juuri mahdollisuudesta olla anonyymi.

Joka tapauksessa on ilmiselvää, että hyvän kaupungin tulee löytää tapoja tukea asukkaiden osallisuutta, sekä suhteessa kaupunkiin että toisiinsa. Yhteisyyttä voivat edesauttaa puistojen ja kirjastojen kaltaiset tilat, jossa ihmiset spontaanisti kohtaavat toisiaan. Tulevaisuudessa myös verkkoalustojen merkitys törmäyttäjinä korostuu.

Olennaista on ymmärtää, että sekä löyhät että vahvat yhteisölliset sidokset ovat kaupunkilaisten kokeman osallisuuden kannalta tärkeitä.

Kuten eräs Härmälänrannan asukas asian kiteytti, anonyymi makkaranpaisto on arvokasta.

Ihminen ei pohjimmiltaan muutu, mutta muuttuva ympäristö vaikuttaa siihen, kuinka voimme omia toiveitamme ja tarpeitamme toteuttaa

Työpajoissa käsiteltiin useita teknologiamuutokseen liittyviä teemoja. Keskustelimme muun muassa siitä, millaisia ajatuksia herättivät näyttelijöiden esittämät pätkät hoivarorobottiin kiintyneestä vanhuksesta ja hääparia omavaltaisesti kuljettavasta robottiautosta. Päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että ihmiset vaikuttivat pelkoineen, toiveineen ja oikkuineen hyvin samanlaisilta tulevaisuuskuvissa kuin nykyään.

Tulevaisuuden kaupungeissa todennäköisesti asuukin pohjimmiltaan hyvin samanlainen ihminen kuin tämän päivän kaupungeissa. Uudet teknologiat ja kaupunkitilalliset ratkaisut saattavat kuitenkin tuottaa uusia tärkeysjärjestyksiä tai toiveita. Ne todennäköisesti kumpuavat samankaltaisista perustarpeiden täyttämiseen, osallisuuteen, ja omaan ympäristöön vaikuttamiseen liittyvistä toiveista ja peloista kuin tänäkin päivänä. Sen vuoksi tulevaisuuden kaupungeissa viihtymiseen vaikuttavaa kokemuksellista tietoa voidaan hyvin tutkia ja työstää nykyhetken asukkaiden kanssa draamamenetelmien avulla. Kaiken lisäksi työstäminen osoittautui virkistäväksi ja hauskaksi.

Maria Åkerman

VTT

Yhteisöllisen kaupunkikehittämisen mahdollisuuksia ja haasteita Berliinissä

Berliinissä lokakuussa järjestetyssä yhteisöasumisen Experimentdays 17 – European Collaborative Housing Hub -tapahtumassa oli asumisen ratkaisujen lisäksi esillä myös todella kiinnostavia yhteisöllisen kaupunkikehittämisen hankkeita.

Olin mukana työpajoissa, joissa käsiteltiin berliiniläisen ZUsammenKUNFT-osuuskunnan toimintaa sekä Experimentdays 17 -tapahtumapaikkana ollutta Circular Economy Housea.

Yhdessä tulevaisuuteen

Vuonna 2013 joukko erilaisissa sosiaalisissa liikkeissä ja itseorganisoituneissa projekteissa mukana olevia berliiniläisiä päätti perustaa kaupunkikehittämiseen keskittyvän ZUsammenKUNFT-osuuskunnan. Järjestäytymisen taustalla on markkinavetoisen kaupunkikehittämisen ja asumisen kallistumisen kritiikki, mutta myös kaupungin hallinnon taholta ilmaistu toive luoda yhteinen taho, jonka kautta tavoittaa kirjava joukko ruohonjuuritason toimijoita.

Osuuskunnan pyrkimyksenä ovat sosiaalisesti monimuotoiset kaupunginosat, asumisen kohtuuhintaisuus, taiteilijoiden sekä pienten ja keskisuurten paikallisten yritysten tukeminen.

Tavoitteena on saada toimijoiden ja tarpeiden moninaisuus aiempaa kattavammin mukaan kaupunkikehittämiseen.

Berliinissä on myös huomattu skaalautumisen ongelma. Eri kaupunginosissa, hankkeissa ja projekteissa on havaittu paljon toimivia ja tehokkaita yhteistyön tapoja, mutta niiden laajempi levittäminen on ollut vaikeata. Osuuskunta toimii eräänlaisena yhteistyön alustana, jossa pienet toimijat ja instituutiot oppivat toisiltaan.

Herääkö DDR:n aikainen tilastokeskus henkiin?

ZUsammenKUNFT-osuuskunnan pilottiprojekti on Haus der Statistik, entinen Itä-Saksan valtion tilastokeskus, joka on ollut tyhjillään jo vuodesta 2008. Alexanderplatzilla sijaitseva 40 000 kerrosneliön rakennus on liittovaltion omistuksessa, mutta Berliinin kaupunki valmistelee parhaillaan sen ostoa.

Aloite entisen tilastokeskuksen käyttöönottamiseksi laitettiin vauhtiin 2015 yhtenä ratkaisuna pakolaisten majoittamiseksi. Uusien, integroivan ja yhteisöllisen asumisen ratkaisujen lisäksi hanke tähtääkin väliaikaisen asumisen kehittämiseen, jotta asuntoa tarvitsevien tarpeisiin voidaan reagoida nopeasti ja joustavasti.

Tavoitteena on rakentaa paikallisen demokratian, sosiaalisten kysymysten, kulttuurin, koulutuksen ja yhteiskunnallisen toiminnan keskus. Toiminnan muotoutumiseen vaikuttaa merkittävästi vuokrataso, joka kustannussuunnitelman mukaan on ainakin suomalaisittain hyvin edullinen. Asuminen maksaa 4-9 euroa neliöltä ja työtilat 3-4 euroa (hinnat ilman lämmitystä).

Suunnitelman mukaan Haus der Statistik tulee sisältämään integroitua asumista sekä erilaisia taiteen, kulttuurin ja koulutuksen tiloja.

Hankkeella on ollut vahva poliittinen tuki Mitten hallintoalueen parlamentissa, mutta sittemmin myös sosiaalidemokraattien, vasemmiston ja vihreiden syksyllä 2016 muodostaman koalitiohallituksen myötä.

Hankkeen vetäjien mukaan nyt vallitsee yhteinen tahtotila siitä, että kirjavan ja monikulttuurisen Berliinin tulee näkyä myös kaupungin keskeisimmillä paikoilla.

Berliinin senaatti onkin päättänyt investoida hankkeeseen 140 miljoonaa euroa ja tarkoituksena on sijoittaa ainakin senaatin kulttuurisihteerin ja Mitten aluehallinnon toimitilat rakennukseen.

Kiertotalouden keskus Neuköllnissä

Experimentdays 17 -tapahtuma järjestettiin Circular Economy Housessa Neuköllnin kaupunginosassa. ”Kiertotaloustaloa” kehitetään Agora-kollektiivin toimesta Berliner Kindl -panimon entiseen varastorakennukseen. Suurimman osan panimon alueesta omistaa sveitsiläinen Edith Maryonin säätiö, jonka edustaja painotti työpajassa säätiön ostaneen paikan ”pois spekulatiivisen kiinteistökehittämisen piiristä”.

Circular Economy Housea kehitetään Berliner Kindl -panimon entiseen varastorakennukseen Neuköllnissä.

Tällä hetkellä Circular Economy Housen rakennuksessa on lähinnä jaettuja työtiloja ja tapahtumien järjestämiseen vuokrattavissa oleva suurempi hallitila. Vuonna 2016 alkaneen hankkeen kiertotalouden ratkaisut olivat vielä alkutekijöissään, mutta tavoitteena on muuttaa alue suljettuun kiertoon perustuvaksi, energiaomavaraiseksi ja kaikille avoimeksi kohtaamispaikaksi sekä turvata sen sosiaalinen, luova ja ekologinen käyttö pitemmällä aikavälillä.

Varastorakennuksen päälle rakennetaan eri väestöryhmiä ja sukupolvia yhdistävää yhteisöasumista. Neliövuokra pyritään pitämään asunnoissa maksimissaan 6,50 eurossa.

Kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi sekä innovatiivisten ja edullisten asumisen ratkaisujen kehittämiseksi Berliinistä löytyy poliittista tahtoa.

Hanketta tuetaan senaatin Kasvavan kaupungin ja kestävän kehityksen infrastruktuurin erityisrahastosta.

Yhteisen hyvän ongelma

ZUsammenKUNFTin ja Circular Economy Housen vetäjät korostivat vahvasti hankkeiden pyrkimystä ”yhteiseen hyvään” ja tavoitetta lisätä kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia osallistua kaupunkikehittämiseen. Nämä ovat erinomaisia tavoitteita, mutta on aiheellista kysyä mitä yhteinen hyvä tarkoittaa ja ketä hankkeet lopulta edustavat.

Työpajoissa kritiikki oli ankaraa ja keskustelu niin kiivasta, että vastaavaa ei Suomessa koe oikeastaan koskaan. Asialinjalla pysyttiin, mutta mukana olijat nostivat esiin huomion, että lähes kaikissa yhteisöasumisen ja kaupunkikehittämisen hankkeissa on mukana pitkälti sama, valkoinen ja koulutettu keskiluokkainen porukka. Esimerkiksi Neuköllnin tai Kreuzbergin turkkilais- ja maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät näy millään tavalla näissä hankkeissa. Tämän ongelman vetäjät toki myönsivät ja toimijoiden yhdistymisen tavoitteena on saada mukaan uusia ihmisiä erilaisista taustoista.

Hankkeiden vastustus liittyy tietenkin gentrifikaatioon, josta Berliinissä keskustellaan hyvin kiivaasti. Myös Neuköllnissä sijaitseva Circular Economy House on kohdannut vastusta ja pelkoa ”coffee shop-hipstereiden” tulosta ja hankkeen vaikutuksesta alueen hintatason nousuun.

Gentrifikaation ongelmiin tai edustavuuden haastaisiin ei varmasti ole yhtä patenttiratkaisua, mutta ZUsammenKUNFT-osuuskunnan lähestymistapa voisi toimia hyvänä lähtökohtana. Heidän mukaan kaupunkikehittämisen tulisi olla:

  1. paikallista ja ihmisiä sitouttavaa
  2. ei spekulatiiviseen voitontavoitteluun perustuvaa
  3. ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää, yhteiskunnallisesti solidaarista

Mikko Kyrönviita                                                                                                                     johtamiskorkeakoulu, TaY

Yhteisöllinen asuminen: vastavirrasta valtavirtaan?

Berliinissä järjestettiin lokakuussa yhteisöasumisen tapahtuma European Collaborative Housing Hub. Experimentdays -nimellä kulkeneessa tapahtumassa oli esillä runsaslukuinen määrä eurooppalaisia esimerkkejä yhteisöllisestä asumisesta Saksasta, Italiasta, Espanjasta, Belgiasta, Iso-Britanniasta ja Itävallasta. 

Keskustelunaiheet kattoivat koko yhteisöasumisen kaaren: esimerkiksi kenelle yhteisasuminen soveltuu, millaisin taloudellisin resurssein hankkeisiin lähdetään, mitä arkkitehtonisia ratkaisuja rakennuksissa on tehty ja millaista viranomaisyhteistyötä eri maissa on toteutettu.

Tapahtuman osallistujakaarti oli hyvin innostunutta. Yhteisasumisen nähtiin vastaavan useisiin kaupungistumisen haasteisiin kuten maahanmuuttoon, yksinäisyyteen, ikääntymiseen ja jakamistalouden käytäntöihin.

Yhteisasumisen ja ryhmärakennuttamisen rahoittaminen kiinnostaa myös pankkeja. Kuvassa Triodos-pankin edustaja kertomassa rahoitusmalleista.

Yhteisasumisen hyvien käytänteiden levitessä ilmiöstä puhuttiin hajoittavana innovaationa ”disruptive innovation”, joka menestyessään tulee luomaan uudet markkinat ja arvon asumiselle, kääntäen siis asuntomarkkinat päälaelleen.

Yksi kiinnostavimmista ja kunnianhimoisimmista yhteisasumishankkeista oli Tübingenistä, jossa kaupunki on jo pitkään luovuttanut maata keskustasta yhteisasumishankkeille.

Rakennusprojektien on pitänyt olla arkkitehtonisesti tai sosiaalipoliittisesti erityisiä. Kaupunginhallinto on asettanut maasta kilpaileville ryhmille vuosittain erilaisia teemoja, joihin hankkeiden tulee vastata. Tällaisia ovat olleet muun muassa yrittäjyys, perheet, ikäihmiset, passiivitalot, vedenkulutus, vuokra-asunnot ja maahanmuuttajat. Hankkeiden on pitänyt myös luvata asunnoille kymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi alhainen, säännelty vuokrataso.

Ensimmäisenä alueena, johon tuli useita yhteisasumiskohteita, rakennettiin French Quartier. Tämä alue on entinen saastunut sotilasalue kaupungin keskustassa. French Quariter sai 2001 Saksan kaupunkirakentamispalkinnon (Deutsche Städtebaupreis) onnistuneena täydennysrakentamiskohteena.

French Quartier oli kokeilu, jonka onnistuttua yhteisöllinen asuminen ja rakentaminen on otettu julkilausutuksi vakiintuneeksi käytännöksi Tübingenissä.

Tübingenissä on vahva poliittinen tahtotila toteuttaa yhteisasumisen hankkeita. Reilun 87 000 asukkaan Tübingen on kooltaan tarpeeksi pieni toimiakseen ketterästi ja nopeasti. Uuden haun tullessa julki kiinnostuneilla rakennuttajaryhmillä on kolme kuukautta aikaa miettiä rahoitus ja konsepti toteuttamiskelpoiseen kuntoon, jota kaupunki tukee sekä taloudellisesti että kaavoituksella. Kuntien ja valtion tukemia yhteisasumishankkeista on toteutettu myös esimerkiksi Tanskassa.

Nestbau yhteisasumisryhmä on toteuttanut jo useampia yhteisasumishankkeita Tübingenissä. Yhtenä sen keskeisenä tavoitteena on rakentaa asuntoja, jotka joustavat ihmisten elämäntilanteen mukaan. Ne ovat yhdisteltävissä suuremmiksi perheasunnoiksi ja jaettavissa jälleen pienemmiksi yksiöiksi ja kaksioiksi tarpeen mukaan.

Viimeisimmässä haussa menestyi Nestbaun organisoima maahanmuuttajille suunnattu Uusi naapuri -hanke. Kaupungissa on runsaasti asukkaita, jotka halusivat auttaa kaupunkiin saapuvaa 2000:nen maahanmuuttajan ryhmää. Kaupunkilaiset keräsivät yksityishenkilöiltä 800 000 euroa hankkeen toteuttamiseen. Toisin kuin aiemmissa hankkeissa, kaupunkilaiset eivät olleet kiinnostuneet ostamaan maata ja tavoittelemaan jatkossa vuokratuottoja, vaan tekivät määräaikaisen leasingsopimuksen maasta kaupungin kanssa.

Taloudellinen voitto ei ole ensisijaisena tavoitteena Nestbaun hankkeissa vaan eettisesti ja ekologisesti kestävä ja elävä kaupunkiympäristö.

Tübingenin esimerkin ohella Experimentdays tarjosi runsaasti ennakkoluulottomia yhteisasumisesimerkkejä, joissa oli nähtävillä kaupunkien innostus hankkeisiin. Tästä huolimatta tapahtuman loppukeskustelussa nousi esiin kriittisiä teemoja, kuten se, että yhteisasuminen on edelleen mahdollista vain rajatulle väestöryhmälle. Yhteisasumishankkeita toteuttavat Euroopassa pääasiassa hyvinvoivat, valkoihoiset, ylempään keskiluokkaan kuuluvat ihmiset. Vaikka yhteisasumien näyttäsikin olevan nosteessa, on se edelleen mahdollinen kovin rajatulle väkijoukolle.

Tämä pätee myös Suomessa. Yhteisasuminen on täällä marginaalinen ilmiö. Pankeilla ei vielä ole rahoittamiselle valmiita käytäntöjä ja kaupunkien kaavoitus hakee muotoja, jotka tekisivät yhteisasumisesta todella varteenotettavan rakentamis- ja asumismuodon.

Yhteisasumisessa on paljon hyviä puolia, mutta tällä hetkellä se on mahdollista vain rajatulle väestöryhmälle.

Pohdimme Ketterä kaupunki -hankkeessa parasta aikaa sitä, tulisiko meidän järjestää Suomessa oma yhteisasumistapahtuma. Tällöin aiheesta kiinnostuneet toimijat pääsisivät vaihtamaan ajatuksiaan ja voisimme tuoda esille muualla Euroopassa toimivaksi osoittautuneita yhteisasumisen rahoitusmalleja sekä kaupunkien ja kuntien tähän tarjoamia kannusteita. Jos olet kiinnostunut osallistumaan tai tulemaan mukaan järjestämään tapahtumaa, niin ole yhteydessä hankkeeseemme!

Helena Leino                                                                                                                                         johtamiskorkeakoulu, TaY