Tampere Underground juhannus – toinen vuosi Hiedanrannassa

Kesällä 2017 ensi kerran järjestetty Tampere Underground juhannusfestivaali sai tänä kesänä jatkoa, kun monipuolistunut ohjelma sekä viisi esiintymislavaa kutsuivat jälleen viettämään kaupunkijuhannusta Hiedanrantaan. Hiedanranta ei ole valikoitunut festivaalin paikaksi sattumalta, vaan juhannustapahtumalla on merkityksensä erityislaatuisen alueen kehittämisessä.

Kirjoitin vuosi sitten blogissani  Tampere Underground yhteisön alkutaipaleista sekä löyhän yhteisön mahdollisuuksista ja haasteista. Vuoteen on mahtunut paljon, osan vanhoista toimijoista keskittyessä muihin projekteihin, uusien tullessa mukaan ja toiminnan saadessa uusia suuntia. Yhteisö on järjestänyt juhannusfestivaalin lisäksi muun muassa klubi- ja sanataideiltoja, keikkoja, laskiaisbrunssin sekä jatkanut toimintaansa Morkun talon suojelemiseksi.

Tampere underground juhannus on osa Hiedanrannan alueen muutosprosessia, jonka kehitysvaihe kulkee tällä hetkellä nimellä Väliaikainen Hiedanranta. Pysyvien toimintojen vielä puuttuessa alueelta, erilaiset festivaalit ja tapahtumat tuovat ihmisiä Hiedanrantaan ja tekevät aluetta tunnetuksi. Vuonna 2017 Hiedanrannan tapahtumat houkuttelivat alueelle yli 40 000 kävijää. Tampere Underground juhannuksen lisäksi alueella järjestetään muun muassa elektronisen musiikin juhla SWÄG festival, skeittitapahtumat Trelogy  ja Manserama, katutaidetapahtuma Spraycankontrol ja tänä kesänä ensi kertaa pidetty Tampere Punk Fest.

Tunnelmointia Tampere underground juhannuksessa. (kuva Arto Alho)

 

Hiedanrannassa järjestettävät tapahtumat toimivat ilmaisena mainoksena sekä matkailuvalttina alueelle, sekä samalla koko Tampereelle, ja brändäävät aluetta taiteen ja kulttuurin keinoin.

Tänä päivänä kaupungit käyttävät kulttuuritapahtumia entistä enemmän keinona parantaakseen imagoaan, vauhdittaakseen urbaania kehitystä sekä houkutellakseen kaupunkiin ihmisiä ja sijoituksia. Tapahtumat ovat nousseet keskeisiksi erityisesti muuttuvien kaupunkien urbaaneissa kehitysstrategioissa. (Ks. Richards & Palmer 2010Kulttuuri nähdään työkaluna, joka kokemusten, yksilöllisten muistojen ja paikkatunteen kautta lisää tunnearvoa kaupungin brändiin.

Kaupunkien markkinointia mielikuvien avulla on kuvattu Place branding termillä. Place branding ilmiön taustalla on kulttuurin, vapaa-ajan ja viihteen roolin korostuminen: kulttuuriin käytetään entistä enemmän rahaa ja se saa yhä enemmän huomiota mediassa. Käytännön esimerkkejä ilmiöstä on ympäri maailmaa tapahtuva vanhojen tehdasalueiden elvyttäminen muuntamalla ne kulttuurin ja viihteen paikoiksi. Tampere ja Hiedanranta seuraavat mukana kehityksessä.

Kulttuuritapahtumien kyky muovata kaupungin brändiä ja tehdä uutta aluetta tunnetuksi on huomattu myös muutosten keskellä olevassa Hiedanrannassa. Alueella järjestettävät festivaalit nauttivatkin monenlaista kaupungin tukea, aina mainostuksesta tapahtumien infraan sekä taloudelliseen tukeen. Kaupungin panostukset ovat kuitenkin verrattain hyvin pieniä. Vastineena tapahtumat lisäävät koko Tampereen kiinnostavuutta ja samalla luovat myös arjen toimintaedellytyksiä ja harrastusmahdollisuuksia toimijoille ja yhteisöille.

Tampere Underground juhannusta on puuhattu tänäkin kesänä yhteistyössä kaupungin kanssa ja toiveita ja ajatuksia on vaihdettu puolin ja toisin. Tampereen kaupunki muun muassa antoi Hiedanrannan alueen ja Lielahden kartanon ilmaiseksi Tampere Underground juhannuksen käyttöön. Hiedanrannan toimijoiden ja Tampereen kaupungin uutena yhteistyökuviona oli keväinen järjestyksenvalvojakurssi, jossa yli 20 Hiedanrannan toimijaa ja tapahtumajärjestäjää kouluttautuivat järjestyksenvalvojiksi. On myös kaupungin intressi, että Hiedanrannan tapahtumat hoidetaan kunnialla aina järjestyksenvalvonnasta alueen puhtaanapitoon.

Fate vs. Free Willy Tampere underground juhannusfestivaalin skeittilavalla. (kuva Arto Alho)

Tampere Underground juhannusfestivaali on tarkoittanut järjestäjilleen lukemattomia talkootunteja sekä tapahtuman lähestyessä myös unettomia öitä ja stressiä. Erästä Tampere Underground juhannuksen järjestäjää lainaten:

”Ensin tehdään töitä koko kevät juhannustapahtuman eteen ja sen jälkeen paiskitaan vielä hommia läpi tapahtuman aamusta yöhön. Ei siinä ehdi itse edes bändejä katsomaan. Sen jälkeen onkin niin puhki, ettei voi kuin nukkua.”

Intoa tapahtuman tekemiseen kuitenkin löytyy, sillä pian viime kesän festivaalin jälkeen jo pohdittiin seuraavan kesän juhannustapahtumaa. Tampere Underground juhannus on tekijöilleen mahdollisuus omanlaiseen kesäjuhlaan; tuoda esiin uusia artisteja sekä yhdistää eri taiteen ja kulttuurin muotoja. Tapahtuman vegaanisuus, rasismin vastaisuus sekä pääsyliputtomuus ovat järjestäjille tärkeitä arvovalintoja. Osalle tapahtumassa on kyse itsensä toteuttamisesta tai hyvällä porukalla puuhaamisesta, muutama tekee tapahtumaa osana opintojaan.

Hiedanrannan vanha tehdasalue ja sen rosoisuus tarjoavat kiinnostavat puitteet juhannusfestivaalille. Tapahtumajärjestäjän näkökulmasta keskeisin syy juhannusjuhlien toteutumiseen Hiedanrannassa kuitenkin on, että Hiedanrannassa tämä kaikki on ollut mahdollista. Kaupunki on Hiedanrannan porttien avautumisesta asti ollut avoin uusille ja kokeileville ideoille, ja antanut omistamansa alueen tiloja eri toimijoiden vuokrattavaksi. Tampereen kaupunki on tullut toimijoita vastaan monessa asiassa, ja yhteistyö on ollut jokseenkin sujuvaa.

Hiedanrannan avoimesta ja yhteistyöhaluisesta ilmapiiristä huolimatta kaikki alueen projektit eivät kuitenkaan ole edenneet toivottuun tahtiin. Hiedanrannan yhteisöllinen sauna -projekti on jo vuoden ajan jumittanut kaupungin hitaan päätöksenteon hampaissa. Nyt saunakontit ovat kuitenkin saapuneet Hiedanrantaan, joten toivottavasti pian päästää löylyihin!

Tampere Underground yhteisölle Hiedanranta on tila toteuttaa, tehdä asioita itse ja yhdessä porukalla.

Juhannusfestivaali on osa Tampere Undergroundin moninaista ja muovautuvaa toimintaa, eikä sille ole oleellista tiettyyn paikkaan kiinnittyminen tai toistuminen samanlaisena vuodesta toiseen. Hiedanrannan kaltaiset tekemisen paikat, joissa saa jokseenkin vapaasti touhuta ja tehdä itse, ovat kuitenkin tärkeitä elävälle ja monipuoliselle kaupunkikulttuurille. Santalahden vanhojen tehtaiden purkaminen lisää tarvetta tällaisille paikoille, eikä Hiedanranta yksistään pysty tähän tarpeeseen vastaamaan.

Kun väliaikaisesta Hiedanrannasta edetään pysyvämpiin ratkaisuihin, pitäisi Tampereen kaupungin huolehtia Hiedanrannan nykyisten toimijoiden tulevaisuudesta, tarjoamalla heille hyviä tiloja ja edullisia sopimuksia myös jatkossa. Nämä toimijat ovat luoneet alueelle sen omaleimaisen brändin, jota alueen kehittämisessä nyt hyödynnetään. Olisi Hiedanrannan ja koko Tampereen etu saada nämä toimijat ja toiminnot pysymään myös jatkossa osana Hiedanrantaa. Alueelle jo syntynyt toimijoiden yhteisö ja kulttuurin kirjo ovat jotain, mitä ei rahalla saa.

 

Veera Turku

Veera Turku on Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskelija ja DAC-hankkeen tutkimusharjoittelija. Hän oli järjestämässä Tampere underground juhannusta yhdessä muiden Tampere UG toimijoiden kanssa.

Hiedanrannan Verstas monien toimijoiden kohtauspaikkana

Vuoden 2019 alussa aloittavan uuden Tampereen yliopiston yhtenä haasteena on saattaa kolmen eri kampuksen opiskelijat ja opettajat lähempään yhteistyöhön. Hiedanrannan alueelle, Tampereen keskustan läntiselle puolelle on suunnitteilla uusi tila, joka tarjoaa kaikille yliopiston toimijoille uudenlaisen kentän toimia. Tämän nähdään tuovan tulevaisuudessa paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta myös uhkakuvia liikkuu ilmassa.  

Yhteistyön kautta verkostoja yhteiskuntaan ja yrityksiin

Perinteisesti yliopistot ja korkeakoulut on suunniteltu niin, että ne ovat erillisiä kampuksia kaupungin sisällä. Tampereen yliopiston opettajien mukaan Hiedanrannan vanhan navettarakennuksen Verstas (ks. kuvat alla) voisi kuitenkin olla paikka, jossa uusi korkeakouluyhteisö sekä sen opetus ja tutkimus verkottuvat yhteiskuntaan.

Kuvassa Hiedanrannan vanha navetta, jonka toista kerrosta kutsutaan Verstaaksi. Verstas voisi toimia Tampereen yhdistyvien yliopistojen yhteisenä tilana. (kuva Saara Kauranen)

”Verstas mahdollistaa uudentyyppisen rajapinnan yhden kaupunginosan sisällä sekä erilaisia kokeiluja ja yhteistyötä korkeakoulujen, kaupungin, yritysten, asukkaiden ja muiden yhteistyökumppaneiden välillä.”, aluetieteen yliopistonlehtori Markus Laine pohtii.

Tampereen teknillisen yliopiston opettajat korostavat alueen historiallisuutta ja sen uniikkia luonnetta komeine maisemineen. Arkkitehtuurin professori Panu Lehtovuoren mukaan jo pelkästään nämä mahdollistavat kokonaan uudenlaisen kaupunginosan luomisen, johon uusi yliopisto on tärkeää ottaa mukaan.

Rakennustekniikan tohtorikoulutettava ja opettaja Tuomo Joensuu nostaa esiin Hiedanrannan keskeisen sijainnin lähellä Tampereen kantakaupunkia. Samaan hengenvetoon hän toteaa haasteeksi alueen vetovoimatekijöiden puutteen. Tätä pohtivat myös molempien yliopistojen opiskelijat, joiden on vaikea keksiä, mikä heidät saisi lähtemään Hiedanrantaan.

Tilojen muokattavuus ja joustavuus tärkeässä osassa

Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin opiskelijat toteavat tilan, joka sijaitsee ”ei kenenkään maalla”, tuovan mukanaan suuren mahdollisuuden tutustua korkeakouluyhteisöön rennommassa paikassa. Verstas Tampere3 yhteistilana sopisi heidän mielestään pienempimuotoisten kurssien järjestämiseen kaikille uuden Tampereen yliopiston opiskelijoille sekä toisaalta johonkin erikoisempaan, kuten teemapäivätoimintaan.

Samoilla linjoilla yhteisöllisyyden luomisesta ovat myös Tampereen yliopiston yhteiskuntatutkimuksen opiskelijat. Heidänkään mielestään yliopisto ei kaipaa enempää perinteisiä luentosaleja, vaan monimuotoisia ja tilanteen mukaan muunneltavia tiloja, jotka ovat kaikkien vapaassa käytössä laajoin aukioloajoin. He pitävät tärkeänä, ettei Hiedanrantaan suunniteltu Verstas rajaudu mihinkään yksittäiseen käyttötarkoitukseen, jolloin se jättäisi monia toimijoita tilan ulkopuolelle.

Tampereen yliopiston opiskelijoita tutustumassa Verstaaseen. (kuva Mikko Kyrönviita)

Yhteisestä Tampere3 tilasta toivotaan siis avointa ja joustavaa paikkaa, jonne eri toimijoiden ja ryhmien olisi helppo tulla ja osallistua monenlaiseen toimintaan. Tilan tulisi opettajien mielestä olla yhdistelmä hiljaista ja avointa tilaa, joka mahdollistaa niin opetuksen kuin vapaamman olemisenkin. Heidän kommenteissaan korostui vahvasti se, että Verstaan tilana tulee antaa muotoutua ajan saatossa käyttäjien tarpeiden mukana. Verstaan tulisi lisäksi toimia synergiassa alueen muiden rakennusten ja toimintojen kanssa.

”Verstasta pitää ideoida ja suunnitella siten, että se on paljon erilaista toimintaa mahdollistava. Sehän alkaa tilana elää sitten, kun ihmiset haluavat tulla sinne ja se vastaa erilaisten toimijoiden tarpeisiin, kun he voi tehdä siellä sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä”, sosiaalipolitiikan professori Liisa Häikiö korostaa.

Tulevaisuuden haasteet Verstaalla ja Hiedanrannassa

Molempien yliopistojen opettajat ja opiskelijat pitivät väliaikaisuutta suurimpana haasteena koko Hiedanrannan alueen kehittämisessä. Huolenaiheena on, mitä alueelle tapahtuu raitiotielinjan rakentamisen jälkeen. Erityisesti opiskelijoilla uhkakuvana on, että koko Hiedanrannan alue muuttuu varakkaiden asuinalueeksi, josta nykyinen monimuotoinen toiminta siivotaan pois kalliimpaa vuokraa maksavien toimijoiden tieltä.

”Tiloja pitää säästää kulttuuritoimijoille. Niin ettei mikään Hjallis Harkimo tule tekemään siitä mitään kapitalismikeskusta. Ja sitten pitää ehdottomasti olla opiskelija-asuntoja ja kaupungin vuokra-asuntoja.”, yhteiskuntatutkimuksen opiskelija toteaa.

Yliopistojen yhteiskäyttötilaksi suunnitellun Verstaan kohdalla merkittävä kysymys on esteettömyys. Vanha tehdasrakennus vaatii isoja muutoksia, jotta tila olisi kaikkien käytettävissä. Tilan esteettömäksi tekeminen vaatii kuitenkin niin suurta rahallista panosta, että haastateltavat epäilivät, onko Tampereen kaupunki tai uusi yliopisto valmis panostamaan siihen. Myös yhteiskäyttöisen, kaikille avoimen tilan hallinnointi, ylläpito ja muut käytännön järjestelyt edellyttävät hyviä suunnitelmia ja toimijoiden läheistä yhteistyötä.

 

Saara Kauranen, Irmeli Seipäjärvi, Tommi Aaltonen, Kimmo Aho, Santeri Lajunen, Freja Harjunheimo ja Katariina Penttilä

Blogiteksti on osa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnan kurssia Kaupunkien maankäytön pelikenttä. Kurssilla blogin kirjoittajat haastattelivat Tampereen yliopiston ja TTY:n opiskelijoita ja opettajia, ja selvittivät heidän näkemyksiään yhdistyvien korkeakoulujen yhteistilasta Hiedanrannassa.

Yhteisöllisyyttä ja pienyrittäjyyttä – Hiedanrannan tulevaisuus alueen nykyisten toimijoiden näkökulmasta

Hiedanrannan tehdasalueen punatiiliset, graffitinkirjavat rakennukset kätkevät sisäänsä monenlaista taitajaa. Joukkoon kuuluu taiteilijoita, käsityöläisiä ja muita pienyrittäjiä, kiertotalouden toimijoita ja harrastusporukoita, kuten skeittaajia ja sirkusartisteja. Olemme aivan alueelle suunnitellun uuden kaupunginosan ytimessä. Alueen, jonne rakennetaan raitiotielinja ja asuntoja jopa 20 000 asukkaalle.

Kaupungin kokeilunhaluisena lähestymistapana Hiedanrannan kehittämiseen on ollut väliaikaistoiminnan houkuttelu alueella sijaitseviin tehdasrakennuksiin. Esimerkkinä Tampereen kaupunki on solminut artistikollektiivi SWÄG ry:n kanssa vuokrasopimuksen vanhaan kuivaamoon. Sopimuksen ehtona oli nimellinen kävijämäärätavoite, joka alueen avauduttua yleisölle on ylitetty heittämällä joka vuosi.

SWÄG ry:n uudenvuoden juhlissa 2017-2018 nautittiin elektronisen musiikin lisäksi visuaalisesta taiteesta. (kuva @pHinnWeb)

Kaupunkiorganisaatiokin voi siis olla joustava, jos vain tahtotilaa löytyy. Artistikollektiivi toivoo, että myös tulevaisuudessa Hiedanrannassa nähdään tällaisia rohkean yhteistyön onnistumisia.

Monet alueen nykyisistä toimijoista näkevät Hiedanrannan arvon siinä, mitä alueelta jo löytyy: rikasta kulttuuritoimintaa, toimijoiden välistä yhteistyötä ja persoonallisia rakennuksia. Käsityöläisten näkökulmasta Hiedanrannan elävöittäminen esimerkiksi viskitislaamolla, yleisellä saunalla ja terassilla saisi heidän toimintansa näkymään myös enemmän ulospäin. Siten myös asiakkaat löytäisivät heidät helpommin. Alueen kehittämisestä ollaan innostuneita – uuden rakentamista vanhaa säilyttäen.

Hiedanranta on yhteisö, ja yhteisössä on aina parempi toimia kuin yksin.

Toisaalta väliaikaisuus luo myös epävarmuutta. Nykyiset toimijat näkevät itsensä alueen imagon ja mielenkiintoisuuden nostattajina, mikä lisää alueen houkuttelevuutta myös tulevien asukkaiden silmissä. Lupaus pysyvyydestä voisi kompensoida tätä panosta.

Maailmalla on kuitenkin lukuisia esimerkkejä boheemeista, luovien ihmisten, kulttuurin ja taiteen keskittymistä, jotka keskiluokkaistuvat ja siistiytyvät, kun kaupunginosan kasvava maine nostaa vuokria ja houkuttelee paikalle isoa rahaa. (Ks. esimerkiksi Pearl District Portlandissa ja New Yorkin loftit)

Tulevaisuuden Hiedanrannassa halutaan nähdä nykyisten toimijoiden luomaa ilmapiiriä, vaikka osa toimijoista tulisikin muuttumaan. Yhteisöllisyys ja aito tekemisen meininki luovat Hiedanrannasta erilaisen alueen, josta voi tulla uuden ajan parempi kaupunginosa: Kaikki asukkaat voisivat kuulua yhteisöön, jossa toisia tuetaan ja naapureiden kanssa tehdään yhteistyötä. On kaikille avoimia tiloja, missä voi korjata polkupyörän tai ommella napin takaisin kiinni paitaan. Alue on osin omavarainen, ja kaikki tarpeellinen löytyy läheltä.

Hiedanrannan kelluva puutarha kesällä 2017. (kuva Tampereen kaupunki, Hiedanranta)

Jotta Hiedanrannan alue kehittyisi omaperäiseksi ja kiinnostavaksi, alkuperäisiä toimijoita tulisi tukea. Myös uudet toimijat ovat tervetulleita, sillä kehitys tapahtuu erilaisten ihmisten yhteentörmäyksistä.

Et jos ihmiset ei kohtaa täällä ollenkaan, ni sillon ei mitkään ideat lennä.     – Harrastetoimija, Kaarikoirat ry.

Alueella toimivien taiteilijoiden tulevaisuuden Hiedanranta ei ole kerrostalolähiö. Alue ei ole liian tiukkaan rakennettua, vaan siellä on tilaa hengittää, tilaa kaupunkitaiteelle ja asukkaiden omille projekteille. Alueella on yrittäjyyttä ja yhteisöllisyyttä, joka on avointa kaikille varallisuudesta riippumatta.

Monet kaupungit maailmalla ovat hyvin jakautuneita varakkaiden ja köyhien asuinalueisiin. Sosiologi David Harvey on todennut, että nykyinen individualistinen kulutusyhteiskunta, jossa kuluttamalla rakennetaan identiteettiä ja urbaania elämäntapaa, on mahdollista vain niille, joilla on rahaa. Tapa, jolla näemme maailman ja määrittelemme mahdollisuuksia, riippuu siitä millä raiteella olemme ja millaiseen kuluttajuuteen meillä on mahdollisuuksia.

Ideaali Hiedanranta ei ole elitistinen asutus-, kulttuuri- ja yrittäjäkeskus, vaan alueella on uniikkia pienyrittäjyyttä, käsitöitä ja palvelua, jotka toimivat alueen valttikorttina. Samalla Hiedanranta toimii innovatiivisena ja rohkeana kaupunkisuunnittelun esimerkkinä muille kaupungeille ja kasvukeskuksille.

Jätevesiratkaisuihin liittyvissä kiertotalouden hankkeissa Hiedanrannassa toimiva professori (TTY) näkee muutokselle tarvetta. Hän visioi, että tulevaisuudessa Hiedanrannassa asuu eri-ikäisiä ihmisiä lapsiperheistä nuoriin ja vanhuksiin. Alueella on katettuja tiloja, joissa on helppoa liikkua talvellakin. On paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisiaan. Uloskin pääsee, autot ovat jossakin muualla.

Vastoin nykykehitystä, tämä ideaalikaupunkitila ei perustu tavaralle. Eivät ihmiset tarvitse tavaroita, vaan kohtaamisia ja ajatuksia. Kulutusyhteiskunnasta siirrytään palvelu- ja viihtyvyysyhteiskuntaan, ihmisten ideaparkkiin.

Hiedanrannan toimijoiden ajatukset tulevaisuuden yhteisöllisestä kaupunginosasta mukailevat pitkälti sosiologi David Harveyn ajatuksia. Harvey toteaa : ”Kaupunki jonka haluamme, liittyy läheisesti siihen, millaisia ihmisiä haluamme olla.”

Oikeus kaupunkiin ei ole vain yksityinen oikeus kaupungin palveluihin, vaan oikeus muuttaa itseämme muuttamalla kaupunkia. Oikeammin oikeus kaupunkiin on kollektiivinen, sillä muutos on riippuvainen kollektiivisesta voimasta. Hiedanrannan toimijoiden visiot alueen tulevaisuudesta ja sen yhteisöllisyydestä kertovat ihmisten tarpeesta yhteistyöhön ja aitoihin kohtaamisisiin. Kuluttamisen tilalle halutaan kestävämpiä olemisen tapoja, esimerkiksi jakamis- ja kiertotaloutta.

Käymäläseura Huussi ry toivoo alueelle aitoa kiertotalouden edelläkävijyyttä – myös palveluiden osalta. Kiertotalouden ratkaisuissa tarvitaan edelleen tutkimusta ja kokeiluja, joille Hiedanranta tarjoaa otollisen ympäristön.

Voisiko Hiedanrannan potentiaali olla juuri tässä – toimia konkreettisena kiertotalouden ja yhteisöllisyyden pilottina, joka tuo arvokasta tietotaitoa tulevaisuuden kaupunkisuunnittelun tarpeisiin?

Väliaikaisen Hiedanrannan myötä tässä tunnutaan päässeen jo alkuun. Alueen toimijoilla on rohkeutta luoda uutta ja innovatiivista sisältöä, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Tulevaisuudessa kokeilumahdollisuuksien turvaaminen lienee kuitenkin kriittinen tekijä, jotta Hiedanrannan identiteetti uuden kaupunkitoiminnan mahdollistajana säilyy.

 

Joel Henttu, Anne Hirvonen, Jutta Kuusela, Ella Laakio, Minna Malinen, Jenku Piesanen, Sini Raita-aho, Panu Rautio, Juho Ritola ja Vertti Sahala

Kirjoitus on osa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnan kurssia Kaupunkien maankäytön pelikenttä. Kurssilla blogin kirjoittajat haastattelivat Hiedanrannan käsityöläisiä, taitelijoita, harrastajia sekä kiertotalouden toimijoita, ja selvittivät heidän näkemyksiään tulevaisuuden Hiedanrannasta.

Hiedanranta avainasemassa Tampereen yliopistojen yhdistymisessä

Hiedanrannan kaupunginosa Tampereen länsilaidalla on muotoutumassa uudeksi läntiseksi keskukseksi Tampereelle. Tampereen alueen yliopistot ja ammattikorkeakoulu ovat yhdistymässä Tampere3:ksi, ja korkeakoulut ovat suunnitelleet yhteistä kaupunkitutkimuksen toimipistettä Hiedanrantaan.

Hiedanrannan toimipisteessä opiskelijat ja tutkimusryhmät pääsisivät konkreettisesti mukaan rakentamaan ja suunnittelemaan uutta aluetta. Hiedanrannan houkuttelevuutta ja vetovoimaisuutta kaupunginosana lisää tulevaisuudessa myös alueen läpi suunnitteilla oleva raitiotielinja. Ratikkalinja tuo Hiedanrannan kaikkien kaupunkilaisten saataville.

Mutta miksi Hiedanranta?

”Kiertotaloutta, älyliikennettä, kansalaisvaikuttamista, uudenlaista vapaa-ajan viettoa. Hiedanrantaan tiivistyy uudenlainen älykkään kaupungin ja älykkään yhteisön rakentamisen opetus, tutkimus ja tekeminen.”, intoilee Tampereen yliopiston vararehtori Harri Melin Tampereen yliopistojen yhdistymisestä Hiedanrannassa.

Vanhan paperitehtaan alueelle ei ole suunniteltu vielä mitään konkreettista yliopiston yksikköä, eikä mitään olemassa olevaa olla sinne sellaisenaan siirtämässä. Tarkoitus on pyrkiä luomaan jotain täysin uutta. Alueella on jo nyt muun muassa kiertotalous- ja kulttuuritoimintaa, jota tulevan toiminnan pitäisi pystyä tukemaan yhteistyön avulla. Yksi keskeisellä sijainnilla oleva rakennus on vanha navetta, jonka toisessa kerroksessa sijaitsee Verstas –niminen tila. On mahdollista, että yhdistyvien yliopistojen kohtaamispaikka Hiedanrannassa sijoitetaan jo olemassa olevaan rakennukseen, kuten Verstaaseen.

Kuvan etualalla oleva rakennus on vanha navetta, jonka yläkertaa kutsutaan Verstaaksi. (kuva Mikko Kyrönviita)

”Kyseessä olisi kohtaamispaikka, missä meidän toimijat ja Hiedanrannan toimijat voisivat tehdä yhdessä erilaisia asioita. Siellä olisi tällainen yhdessä tekemisen ja osallistumisen meininki.”, kommentoi Harri Melin.

Verstaan tulevaisuus

Tämän blogin tekijät lähtivät hahmottamaan Verstaan mahdollista tulevaisuutta haastattelemalla paikallisia poliitikkoja ja virkamiehiä. Poliittiset näkökulmat tilan käytölle olivat erittäin suurpiirteisiä ja avoimia. Esiin nousi muun muassa alueellisen lisäarvon tuottaminen ja yliopistojen välinen yhteistyö.

Yhteistyön avulla tilasta voitaisiin luoda eräänlainen kohtaamispaikka, jossa mahdollisilla ”törmäyksillä” käyttäjät voisivat saada uusia ideoita. Tila voisi toimia myös eräänlaisena lähtöalustana uusille toiminnoille.

Tilan koon suhteen virkamiehillä ja poliitikoilla ei sen sijaan ollut näkemyksiä. Tampereen kaupungin puolesta on kuitenkin sanottu, ettei neliömetrejä välttämättä tarvita valtavasti, opiskelun muuttuessa jatkuvasti virtuaalisemmaksi.

”Joo kyllä mä ajattelisin, että T3 yhteistyön tuloksena tänne syntyis semmonen hubi, kun tässä meidän kehitysohjelmassakin on ollut kehitysalusta-ajattelu, eli meillä on tosi paljon kaikkia tutkimus- ja kehityshankkeita ja erilaisia kokeiluja. Tää (Verstas) mun mielestä vois olla se paikka, joka sitoo ne toisiinsa, ja ikään kuin törmäyttää ja kohtauttaa yrityksiä, kolmannen ja neljännen sektorin toimijoita, ihan kaupunkilaisia ja sitten tiedemaailmaa…”, pohtii Tampereen kaupungin virkamies.

Näin opiskelijan näkökulmasta näyttää siltä, että tällä hetkellä yliopistot ja korkeakoulut eristäytyvät ja vetäytyvät omiin oloihinsa. Tässä suhteessa Hiedanranta tarjoaa tervetullutta vaihtelua. Pioneerihanke, joka toimii niin sanotusti uudella maalla, on omiaan tuomaan yliopistoja yhteen.

On selvää, ettei Hiedanrannasta haluta Tampereelle uutta Hervantaa tai Vuoresta.

Tampereelle tuleva raitiotieverkosto, joka suunnitelmien mukaan ulottuu vuoteen 2024 mennessä myös Hiedanrannan alueelle, auttaa siinä, ettei Hiedanrannasta rakennu entisaikojen kaltaista metsälähiötä. Tekemiemme poliitikoiden ja virkamiesten haastatteluiden perusteella voidaan helposti sanoa, että Hiedanrannassa halutaan säilyttää tulevaisuudessakin sen omaleimaisuus ja alueen nykyisten toimijoiden kanssa halutaan selkeästi tehdä yhteistyötä.

”…onhan se luontevinta, kun se on ollut pitkään käyttämättä. Siellä tavallaan on niitä kuivaamoita ja skeittipaikkoja ja muita, niin olis suuri intressi säilyttää sitä tukevaa yritystoimintaa siellä.”, toteaa tamperelainen Vihreiden kunnanvaltuutettu.

Yhteinen näkemys

Haastattelujen pohjalta nousi esiin yhteneväinen visio Hiedanrannan tulevaisuudesta ja Tampere3:n yhteiskäyttötilasta. Poliitikkojen ja virkamiesten ideana on saada Hiedanrannasta tulevaisuuden kohtaamispaikka eri alojen opiskelijoille sekä muille tulijoille. Käyttäjien suunnittelema, viihtyisä ja käytännöllinen tila houkuttelisi paikalle toteuttamaan omia ideoita, liittyivätpä ne opiskeluun, tapahtumien järjestämiseen tai johonkin liikeideaan.

”Ihan sama mitä siellä tapahtuu, kunhan tapahtuu!”, tiivistää Tampereen kaupungin virkamies.

 

Jesse Tauriainen, Raimo Härmä, Gunilla Huhtala, Anni Neuvonen, Matti Sipiläinen, Sami Lehtinen, Jaakko Arkko ja Matti Kallio

Blogiteksti on osa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnan kurssia Kaupunkien maankäytön pelikenttä. Kurssilla blogin kirjoittajat haastattelivat Tamperelaisia poliitikkoja ja virkamiehiä, ja selvittivät heidän näkemyksiään yhdistyvien korkeakoulujen yhteistilasta Hiedanrannassa.

 

Kuka tekee tulevaisuuden ketterän kaupungin?

Jos lähdemme siitä, että kaupungit ovat ensisijaisesti ihmisten elinympäristöjä, ihmisten tekemiä ja ihmisille tehtyjä, niin ketterässä kaupungissa ihmisten tarpeet lienevät tärkeintä. Voisi myös kuvitella, että suunnitelmia voisi muuttaa nopeasti, jos ihmisten tarpeet muuttuvat. Ihminen on siis aina ensin!

Nämä peruslähtökohdat mielissämme lähdimme luomaan DAC-hankkeen skenaarioita tulevaisuuden ketterästä kaupungista. Aivan aluksi kartoitimme vallitsevat trendit ja tulimme siihen tulokseen, että tulevaisuutta suuntaavat erityisesti uudet suunnittelukäytännöt ja muutokset kaupunkien päätöksenteossa niin, että ihmiset tulevat entistä enemmän osallisiksi päätöksentekoon.

Digitalisaatio on megatrendi, jota emme voi ohittaa. Samoin demografiset muutokset, kuten ikääntyvä väestö tai maahanmuuttajien lisääntyminen, ovat näillä näkymin väistämättömiä kehityskulkuja. Kiertotalous, biotalous ja jakamistalous luovat varmasti uusia tarpeita ja niiden myötä uusia liiketoimintoja ja käytäntöjä kaupunkeihin. Aikaamme kuvaa myös yhteisöllisten käytäntöjen uusi tuleminen ja ihannointi.

Nämä kehityskulut mielessä kartoitimme maailmalta ja Suomesta esimerkkejä uusista tavoista toimia ja rakentaa kaupunkia. Esimerkiksi kaupungeissa on kokeiltu paljon erilaisia yhdessä tekemisen tiloja, joissa jokainen voi vaikka tulostaa 3D-printterillä. Järjestimme myös kolme draamatyöpajaa, yhdessä näyttelijöiden kanssa, joissa etsimme näytelmien ja näyttelemisen avulla tulevaisuuden ratkaisuiden herättämiä tuntemuksia, esimerkiksi millaisia seurauksia on robotisaatiosta tai yhteisöllisyydestä. Pienoisnäytelmät vanhusta hoitavasta robotista tai nuorta paria kuskaavasta puhuvasta robottiautosta kirvoittivat sekä kauhua että mielihyvää tulevaisuutta kohtaan. Asuintalojen yhteisten tilojen käyttäminen ja yhteisöllisyyteen kuuluvat velvollisuudet puolestaan herättivät ahdistusta taloyhtiön saunan pukuhuoneessa tapahtuneessa näytelmässä.

Yhteisöllisyys ja itse tekeminen eivät välttämättä ole mieleen kaikille kaupunkilaisille tulevaisuudessakaan. Moni meistä pitää siitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi valmiiksi tuotettuja liikkumis- ja kauppapalveluja. Toisaalta osa ihmisistä haluaa elää kaupungissa, jonka palveluja hän voi tuottaa ihan itse, vaikkapa kasvattamalla ruokaa. Joku voi tykätä siitä, että rakentaa itselleen palvelevan robotin!

Loppujen lopuksi päädyimme kahteen tulevaisuutta kuvaavaan skenaarioon – Moduulikaupunkiin ja Lähikaupunkiin

Moduulikaupunki

Moduulikaupunki on asukkaalle rationaalisesti toimiva maailma, jossa systeemi on viritetty tuottamaan yksilöllisten tarpeiden mukaan räätälöityjä palveluja. Massatuotanto, ehkä globaaleilla markkinoilla, tuottaa standardoituja moduuleja, joita yhdistämällä saadaan aikaan erilaisiin tarpeisiin räätälöitävissä olevia ratkaisuja. Tässä ovat apuna yksilöiden tarpeita ja toiveita keräävät, mittaavat ja työstävät datan keruujärjestelmät sekä automatisoidut palveluratkaisut. Palvelujen tuotanto on tässä maailmassa koordinoitu ylhäältä käsin; joku suunnittelee, tekee ja tuottaa kaupunkia meidän toiveemme ja tarpeemme huomioiden. Kaupungin rooli tässä maailmassa voi olla palvelujen markkinapaikan mahdollistajan rooli tai itse palveluiden tuottajan rooli.

Kuva 1. Moduulikaupunkia.

Lähikaupunki

Lähikaupunkiskenaariossa kaupunki organisoituu paikallisen yhteisöllisen toiminnan kautta. Yhteisöt voivat syntyä joustavasti korttelien, kaupunginosien ja erilaisten toimintojen ympärille, ja niiden mahdollistaminen ja tukeminen on keskeinen osa kaupungin tehtävänkuvaa.  Asukkaiden mahdollisuudet vaikuttaa lähiympäristöönsä ja sitä myötä tukea kaupunkien itseohjautuvuutta ovat hyvät, mutta se vaatii asukkailta aktiivisuutta. Yhteisöt voivat muodostaa myös paikallista liiketoimintaa, joka tuottaa palveluja asukkaille ketterästi, mutta keskeinen motto on kuitenkin, että me itse suunnittelemme, teemme ja tuotamme kaupunkia.

Kuva 2. Lähikaupunkia.

DAC-hankkeessa olemme tehneet monia juttuja Tampereen Hiedanrannan ”kokeilualueen” puitteissa. ”Hiedanrannassa tehdään toisin: kaupunkilaiset kehittävät ideaa eteenpäin yhdessä arkkitehtien ja kaavoittajien kanssa”. ”Hiedanrannasta on kehkeytymässä kaupungin yhdessä tekemisen laboratorio.” (kts. DAC-blogi 29.1.2018) Mutta, jatkuuko paikallinen yhdessä tekeminen myös rakennetussa Hiedanrannassa, vai onko Hiedanranta tulevaisuudessa erilaisten palveluliiketoimintojen paratiisi, helppojen moduulien mekka eli moduulikaupunki. Vai tulisiko Hiedanrannasta sellainen lähikaupunki, jossa kaupungin palvelut hallinnoidaan ja hoidetaan korttelien tasolla? Vai olisiko Hiedanranta kylä Tampereen kaupungissa? Tällaisessa ratkaisussa ihmisten pitää itse osallistua palvelujen suunnitteluun ja tuottamiseen. Löytyyköhän uutteria ja osallistuvia ihmisiä tekemään tätä? Olisiko sittenkin helpompaa luottaa kaupungin tarjoamaan päivähoitoon ja kaukolämpöpalveluihin, ja pohjoismaisen sähköverkon tuomaan sähköön, konseptoituun kauppaan ja terveyspalveluihin, ja niin edelleen?

Molemmat skenaariot toteuttavat ketterän kaupungin periaatteet: ihmisten tarpeet ja niiden tyydyttäminen ennen kaikkea myös muuttuvissa tilanteissa.

Moduulikaupungissa tarpeet tyydyttyvät niin, että ihminen poimii erilaisia palvelumoduuleja ja muodostaa niistä kokonaisuuksia tarpeidensa tyydyttämiseksi. Kun tarpeet muuttuvat, moduulit valitaan toisin, ja vastavuoroisesti, myös moduuleja muutetaan, sillä asiakas määrää markkinat ja siten muokkaa tuotteita, joita palveluntarjoajat myyvät. Lähikaupungissa taas paikalliset ihmiset, siis toimijat tai yritykset, tai vain ihan ihmiset, muodostavat ne palvelut, joita kulloinkin tarvitaan.

Kuka siis tekee tulevaisuuden ketterän kaupungin — globaalit tai kansalliset palvelun tuottajat ihmisten tarpeita seuraten vai paikalliset toimijat? Tulevaisuuden todellisuus lienee jossain tässä välissä tai näissä molemmissa, mutta tällaisten skenaarioiden avulla pystymme hahmottamaan mitähän ratkaisut voisivat tarkoittaa käytännössä!

Nina Wessberg, VTT

Työtä ja itsekunnioitusta naisille!

Otsikko tuntuu vaativan paljon. Ainakin siinä diskurssissa, jossa nopeaa työllistymistä millä ehdoilla hyvänsä pidetään ykköstavoitteena. Tällaisessa puhetavassa hitaasti työllistyvat ihmisryhmät aletaan helposti nähdä ongelmana, johon täytyy löytyä ratkaisu.

Tampereen Hervannassa kohta vuoden ajan kokoontuneessa työelämä- ja osuuskuntaopintopiirissämme, Onneli-ringissä, lähtökohtana ovat työtä tarvitsevien naisten taidot ja omanarvontunto, ja näiden kehittäminen toisten naisten kanssa, kielitaitoon ja taustaan katsomatta. Onneli-rinki on syntynyt siitä havainnosta, että toistuva puhe maahanmuuttajanaisten voimaannuttamisesta antaa väärän kuvan naisten taidoista ja kyvyistä toimia suomalaisessa yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla.

Työelämätaitojen harjoittelu yhdessä purkaa sellaista asetelmaa, jossa siirtolaisnaiset nähdään voimaannuttamisen kohteina ja suomalaistaustaiset toimijat voimaannuttajina.

Oppiakseni lisää siitä, miten hyvistä periaatteista tehdään työllistämiskäytäntöjä, tutustuin Itä-Lontoossa Sabeha Miahin ja Joanna Hamerin vetämään Juta Shoes yritykseen. Yritys kasvattaa erityisesti bangladeshilaistaustaisten naisten taitoja ja työelämän mahdollisuuksia valmistamalla kenkiä kierrätysnahasta. Osallistuin työpajaan, jossa naiset opettivat kenkien tekoa asiakkaille. Lisäksi haastattelin yrityksen perustajia ja kenkien tekijöitä.

Juta Shoes kasvattaa erityisesti bangladeshilaistaustaisten naisten taitoja ja työelämän mahdollisuuksia valmistamalla ja tekemällä kenkiä kierrätysnahasta.

Mistä työtä ja itsetuntoa sitten löytyy? Juta Shoesin toimintaa seuratessani ja naisten kanssa keskustellessani tein havaintoja käytännöistä, jotka auttavat hankalassa työllisyystilanteissa olevia siirtolaisnaisia eteenpäin.

Sabeha Miah, toinen yrityksen perustajista on itsekin bangladeshilaistaustainen, ja on asunut Britanniassa jo pitkään työntekijänä, perheenäitinä, työttömänä, ja nyt pienen yhteiskunnallisen yrityksen perustajana. Sekä yhteinen kieli että kulttuuristen käytäntöjen hahmottaminen auttavat paneutumaan työtä tarvitsevan naisen motivaation pohjasyihin. Miah kuvailee työttömän siirtolaisnaisen paineista tilannetta, jossa oma kulttuuri puskee jäämään kotiin lasten kanssa, ja brittiläinen työllisyysjärjestelmä satunnaisiin siivoustöihin, joissa – ja joiden ohella – kielitaidon ja muiden taitojen kehittäminen on mahdotonta.

Miah päätti yrityksen perustamisesta yhdessä Joanna Hamerin kanssa tehtyään pitkään naisten tuki- ja mentorointotyötä paikallisessa asukastalossa. Yrityksessä he ovat havainneet, että jo omien käsityötaitojen muuttaminen tienestiksi kengäntekijöiden porukassa on lisännyt merkittävästi naisten oivalluksia omista kyvyistään. Itsetuntoa kasvattaa myös naisten välinen ystävyys, ja vertaistuki eri aikoina maahan muuttaneiden kesken.

Olennaista on, että kenkien tekeminen ja kohottava yhteishenki voivat viedä pieniä tienestejä pitemmälle. Jos voimia ja aikaa riittää, naiset saavat tilaisuuden kehittää pedagogisia taitojaan opettaessaan maksaville asiakkaille kenkien tekemistä.

Omankielinen tuki, naisten taitojen ja solidaarisuuden vahvistaminen – ja uusien haasteiden asettaminen ovat tärkeitä myös Onneli-rinkimme toiminnassa. Vaikka monikielinen ryhmä mahdollistaa suomen kielen oppimisen, on välttämätöntä, että neuvoa voi kysyä myös omalla kielellä. Omankielisen tuen lisäksi naisten työelämätaitoja vahvistavassa toiminnassa on oltava mukana ihmisiä, jotka tietävät omakohtaisesti mitä on rakentaa työelämää ja työtätekevän ihmisen identiteettiä uudessa maassa.

Onneliringissä kannustamme luomaan uusia näkökulmia naisten taitoihin – käytännön taitoihin, työn tekemisen kokemuksiin ja aiempaan koulutukseen.

Juta Shoes näyttää, että käsityötaidoista voidaan tehdä alusta työelämän taitojen oppimiseen. Myös Onneli-ringissä kannustamme luomaan uusia näkökulmia naisten taitoihin – käytännön taitoihin, työn tekemisen kokemuksiin ja aiempaan koulutukseen. Mietimme yhdessä miten omista taidoista ja osaamisesta voisi tehdä töitä. Lisäksi kannustamme uusiin haasteisiin, eli opettamaan omia taitoja toisille. Sosiaalisen yrityksen tai osuuskunnan muodostaminen käytännön taitojen – ja niiden opettamisen – ympärille, voisi olla seuraava askel työllistymiseen myös Hervannan naisille.

Juta Shoes Itä-Lontoossa ja Onneli-rinki Hervannassa näyttävät, että osallisuuden tunteminen ja osallisuuden tunnistaminen kulkevat parhaimmillaan yhtä jalkaa.

Voivatko pienten sosiaalisten yritysten ja vapaaehtoisen solidaarisuustyön esimerkit sitten muuttaa laajemmin työelämän rakentumista Suomessa ja Euroopassa? Voisiko siirtolaisnaisille löytyä jatkossa enemmän omaa osaamista vastaavaa työtä? Vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät poliittisista päätöksistä, joissa jokainen ihminen nähdään riittävän arvokkaana merkitykselliseen työhön ja uuden oppimiseen. Ja työelämästä, jossa tunnistetaan ja tunnustetaan siirtolaisnaisten kyvyt ja ammattitaito – juhlapuheiden lisäksi myös rekrytointi- ja rahoituskäytännöissä.

Salome Tuomaala

Salome Tuomaala on naisten opintopiiri Onneli-ringin suunnittelija ja Tampereen yliopiston tutkija. Blogiteksti perustuu DAC-hankkeen kanssa yhteistyössä tehtyyn opintopiirikokeiluun siirtolaisnaisten työllistymismahdollisuuksien tunnistamiseksi. Tutkimusmatkan rahoitti Zonta International.

Urbaanit kesannot ja kaupunkitilan haltuunotto

Pari viikkoa sitten Tampereen Hiedanrannasta palatessani mietin kaupunkikehittämisen ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan dynamiikkaa. Ajattelemisen aihetta antoi paluumatkan reitillä reilun kilometrin päässä Hiedanrannasta sijaitseva Santalahti.

Santalahti sijaitsee Tampereen keskustasta länteen, Pispalanharjun pohjoispuolella rajoittuen Näsijärveen. Alueella on vanhoja jo vuosikymmeniä sitten teollisuustoiminnasta poistuneita rakennuksia sekä uudempia asuintaloja ja toimitiloja.

Santalahden kaltaisia alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan poistuneita, ”uinumaan” jääneitä ja vajaakäytössä olevia kaupunkitiloja on kutsuttu myös urbaaneiksi kesannoiksi.

Kesannolle jäänti ei aina tarkoita kyseisten tilojen näivettymistä vaan usein voi käydä juuri päinvastoin.

Santalahdestakin tilansa ovat löytäneet pienyrittäjät, taiteilijat, muusikot ja kulttuurialojen toimijat sekä erilaiset harrasteyhteisöt.

Kuvaa klikkaamalla voit katsoa Paasikivetieltä kuvatun videon Santalhden alueesta. (video Mikko Kyrönviita)

Teollisuusrakennusten uutta elämää on voinut seurata myös junan ikkunasta – Santalahden läpi kulkevaa päärataa reunustaa valtava määrä graffiteja. Alue tunnetaan nimellä Pispalan feimi, viitaten paikkaan, jossa graffiteja toistuvasti maalataan. Helsingin kaupungin toteuttaessa Stop töhryille -hankettaan 1998-2008, houkuttelivat Pispalan feimit graffititaiteilijoita ympäri maailmaa. Santalahteen on näin kertynyt ainutlaatuista graffitikulttuuria lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, kauan ennen näyttelyitä sekä nykyistä katutaidebuumia ja taloyhtiöiden muraali-innostusta.

Kuvaa klikkaamalla voit katsoa junasta kuvatun videon Santalahden alueesta. (video Mikko Kyrönviita)

Graffitikulttuurin lisäksi Santalahden alue ja 1990-luvulta tyhjillään ollut Osuustukkukauppa OTK:n Tulitikkutehdas on tarjonnut erinomaisen paikan myös skeittareille. Tulitikkutehtaan pihassa sijaitsevalle entisen laatikkovaraston betonilaatalle on harrastajien toimesta rakennettu Tikkutehdas DIY -skeittiparkki. Tikkutehdas DIY sai alkunsa jo 2009, mutta suurimmat työt toteutettiin kesällä 2012. Talkoilla rakennettua paikkaa on aina vähitellen täydennetty ja ylläpidetty skeittareiden toimesta.

Tikkutehtaan skeittiparkin rakentaminen ajoittuu aikaan, jolloin Tampereen kaupunki oli muutamaa vuotta aiemmin laatinut skeittiparkkisuunnitelman, jota ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Kunnollisten harrastuspaikkojen puuttuessa skeittarit rakensivat itse Tampereen ensimmäisen kokonaan betonisen ja kaariskeittaukseen sopivan skeittiparkin. Vastaavaa paikkaa ei aiemmin ollut, joten näin kaupunkiin kehittyi uusi, kaikkien vapaasti käytettävä harrastusympäristö.

Tikkutehdas DIY on skeittareiden itsensä talkoilla rakentama betoninen skeittiparkki. Klikkaa kuvaa ja katso video Tikkutehtaan skeittiparkilta. (kuva Mikko Kyrönviita)

Urbaanien kesantojen kohdalla vajaakäytöstä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa. Ajatus vajaakäytöstä perustuu tuottavuuteen ja siihen, että kesantojen kaltaisia tiloja tulisi kehittää täyteen potentiaaliinsa esimerkiksi rakentamalla. Kaupungin kasvaessa on toki ymmärrettävää, että maankäyttöä tehostetaan ja täydennysrakentamista edistetään. Kesannot ovat kuitenkin tärkeitä erilaisille kaupunkiyhteisöille ja kulttuurielämälle. Toki kesantojen roolia saatetaan korostaa luovan talouden kasvualustoina, joka monin paikoin voi pitää paikkansakin, mutta ennen kaikkea kesannot tarjoavat konkreettisia mahdollisuuksia tekemiseen ja oman ympäristön mielekkääseen haltuunottoon.

Kaupallistuneessa ja toiminnallisesti säännellyssä kaupunkitilassa urbaanien kesantojen kaltaisilla ”väljillä tiloilla” on suuri merkitys. Ne ovat osallisuuden ja yhteiskunnallisen toiminnan tiloja, joissa ei tarvitse kuluttaa mitään. Kaupunkitilassa on myös verrattain vähän mahdollisuuksia itseilmaisuun ja leikkiin, jota myös me aikuiset tarvitsemme.

Kaupungeissa on hyvin suunniteltuja puistoja ja valmiiksi kalustettuja leikki- ja liikuntapaikkoja, mutta urbaanien kesantojen kaltaiset, hieman epämääräiset tilat pakenevat yhä kauemmas kaupunkien keskustoista ja toinen toistaan muistuttavilta asuinalueilta.

Santalahteen rakennetaan parhaillaan Uusi Santalahti nimistä asuinaluetta. Osa vanhoista teollisuus- ja varastorakennuksista on jo purettu ja suojeltujenkin kiinteistöjen vuokralaiset saivat lähteä aikaa sitten. Myös graffitit ja Tikkutehtaan skeittiparkki saanevat väistyä hyvin pian. Uusia kaupunginosia ja asuntoja rakennettaessa on kuitenkin aiheellista miettiä mistä tekijöistä houkutteleva sekä sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kaupunki syntyy.

Kaupunkilaisten toimintamahdollisuuksia tukevat ja asukkailleen hyvät arjen edellytykset takaavat kaupungit menestyvät. Useimmiten uudet ja lopulta merkittävätkin asiat sekä innostava kaupunkikulttuuri syntyvät hieman katveessa. Paikoissa, joissa on tilaa tehdä ja kokeilla. Aivan kuten pelto jätetään viljelemättä maan rikastuttamiseksi, myös urbaaneilla kesannoilla syntyy kaupunkeja ja yhteisöjä monin tavoin rikastuttavaa toimintaa. Tätä tulee vaalia sen sijaan että sitä pyrittäisiin vain lyhytnäköisesti hyödyntämään.

Mikko Kyrönviita

 johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto

Maahanmuuttajat tarvitsevat toivoa ja myötätunnon politiikkaa

Itsenäisyyden juhlarahasto Sitran strategiajohtaja Paula Laine on tammikuussa 2018 todennut, että vapaus ja yhdenvertaisuus, ihmisarvo ja oikeusvaltioperiaatteet tulisi nostaa yhteiskunnan kehittämisen keskiöön.

Sitran tulevaisuuspohdiskelussa yhteiskuntapolitiikan tehtävänä on luoda uskottava näkymä tulevaisuuden toimeentulosta, osallisuudesta ja edistyksestä. Tämä ”uskottava näkymä” koostuu pitkälti toivosta, joka kuuluu kaikille kansallisuudesta riippumatta.

Antropologi Ghassan Hagen mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on tuottaa toivoa. Kansalaisvaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tämä tarkoittaa ratkaisuja, jotka mahdollistavat hyvän elämän yhteiskunnan jäsenenä. Toivoa pidetään arkipuheessa usein epämääräisenä, ainoastaan yksilöiden käyttäytymiseen liittyvänä piirteenä. Paikoin se on yhdistetty reaalimaailmasta irrallaan olevaan optimismiin sekä saavuttamattomien utopioiden tavoittelemiseen. Monet tutkijat näkevät toivon yhteisöjen rakentumisen ja yhteiskuntarauhan kannalta tärkeänä. Myötätunto puolestaan perustuu toisen ihmisen tasa-arvoiseen kunnioitukseen. Myötätunnon tulisi herätä, jos todistamme toisen ihmisen tuskaa tai kärsimystä. Tästä tulisi syntyä halu auttaa ja luoda käytäntöjä, jotka tukevat arjen toivon syntymistä.

Suomalainen yhteiskunta ei aktiivisesti luo toivoa kaikille jäsenilleen eikä myöskään ylläpidä myötätuntoa.

Viime vuosien kiristykset turvapaikka- ja pakolaispolitiikassa ovat yksi esimerkki hallintokäytännöistä, jotka synnyttävät pelkoa ja toivottomuutta. Turvapaikanhakijat ovat saaneet ennätysmäärän kielteisiä päätöksiä ja perheenyhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitkittyneiden päätöksentekoprosessien aikana ihmiset ovat kuitenkin hiljalleen alkaneet kotoutua Suomeen: elämään on syntynyt uutta toivoa. Ironisesti tämä osoitus turvallisen ja demokraattisen yhteiskunnan kotoutumisprosessien toimivuudesta voi yksilötasolla johtaa lopulta uuden epätoivon äärelle. Ihmisiä on pakkopalautettu entisiin kotimaihinsa, joissa moni kohtaa jälleen pelkoa ja väkivaltaa, jopa kuoleman. Kotoutumisen erilaiset vaatimukset näyttävätkin tästä kulmasta katsottuna vähintäänkin kummalliselta. Turvapaikanhakijat kyllä tahtoisivat rakentaa tulevaisuutensa Suomeen, mutta määräaikaisten ja lyhyiden oleskelulupien ketjutus tai pahimmillaan kielteinen päätös vuosien oleskelun jälkeen, vievät pohjan pois elämältä.

Pakkopalautukset ja maahanmuuttajien tyly kohtelu eivät luo kenellekään toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Nykypolitiikka tuottaa myös kansalaisjärjestöissä ja maahanmuuttajien kanssa työskenteleville ihmisille toivottomuuden ja mitättömyyden tunteita. Ajan mittaan tämä johtaa siihen, ettei enää jakseta toimia paremman tulevaisuuden puolesta. Toivottomuus voi ajaa ihmisiä myös lohduttomiin tekoihin, joista esimerkkinä vastaanottokeskuksissa ja säilöönotossa tapahtuneet turvapaikanhakijoiden itsemurhat ja niiden yritykset.

Miksi Suomen olisi tarjottava toivoa ja myötätuntoa yhteiskunnan kaikille jäsenille kansallisuudesta riippumatta? Tutkijat ovat useasti todenneet, että yhteiskuntien jousto- ja selviämiskyky on kiinni käytännöistä, joilla ylläpidetään yhteiskunnallista luottamusta. Lokeroivat ja syrjivät käytännöt esimerkiksi asumisen, toimeentulon ja terveydenhuollon palveluiden saatavuuden suhteen musertavat luottamusta niin yksilöiden välillä kuin yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhteessa.

Toivo ei ole kansalaisuuteen sidottu yksilön ominaisuus, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys: toivo mahdollistaa yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen arjessa ja toimimisen paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Vahvistamalla myötätuntoa suomalainen yhteiskunta mahdollistaa sellaisten ihmisten joukon, jotka pitävät huolta toisistaan. Kysymys turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kohtelusta on Suomelle monin tavoin yhteiskuntapoliittisesti merkittävä, koska ikääntyvä Suomi tarvitsee aktiivisia ihmisiä, joilla on halu elää Suomessa sekä kyky sitoutua turvallisen ja moniarvoisen arjen rakentamiseen.

Anna-Kaisa Kuusisto & Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Dwellers in Agile Cities -tutkimushanke ja Suomen Akatemian kärkihanke TRUST, Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu

Kuvat Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Henkilökuva Dragana Cvetanovic

Vastuu asuntorakentamisessa – opittavaa Wienistä, osa kaksi

Ajattele rakentamisen vastuukysymyksiä, kehottaa Ympäristöministeriön järjestämä rakennusalan sidosryhmille suunnattu aivoriihikysely .

Välittömästi mieleen nousee lukuisia viime vuosina mediassa selviteltyjä rakentamisen kohutapauksia ja omakohtaisia kokemuksia työmaiden laatuongelmista ja vastuuhenkilöiden toisinaan vastuullisesta ja toisinaan vastuuttomasta toiminnasta. Mieleen tulee myös se, miten viimeisen vuosikymmenen aikana vastuullisuutta tavoittelevien säädösten myötä yhä suurempi aika suunnittelijoiden, työmaahenkilöstön ja viranomaisten työajasta on mennyt varsinaisen laadun tavoittelun sijasta lisääntyvään paperityöhön. Vaikea yhtälö.

Wienin neljän pilarin mallin läpikäyntiä Tieteen Talolla Helsingissä 27.2.2018.

Vastuukysymykset nousivat mieleen myös kuunnellessani wieniläisarkkitehtien Otto Höllerin ja Oliver Scheifingerin esityksiä DAC-hankkeen järjestämissä seminaareissa Helsingissä ja Tampereella 27.–28.2.2018. Olimme kutsuneet heidät kertomaan wieniläisestä asuntorakentamisesta suomalaisille asiantuntijoille. Sana responsibility, vastuu, toistui esityksissä ja keskusteluissa tiheään.

Yhteiskunnan vastuu – asuminen on ihmisoikeus

Oikeus riittävään asumiseen sisältyy YK:n määrittämiin ihmisoikeuksiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Wienin nykymallisen asuntorakentamisen kehityskaaren alkuhetkillä, tilanne kaupungissa oli tämän oikeuden suhteen katastrofaalinen. Asukkaiden määrä oli muutaman kymmenen vuoden aikana nelinkertaistunut runsaaseen kahteen miljoonaan. Ihmisiä asui kelvottomissa olosuhteissa mm. vuokraparakeissa, yhden tai kahden huoneen asunnoissa, alivuokralaisina tai muutaman tunnin ”sänkyvuokralaisina”. Ahtauden ja epähygieenisyyden myötä laajalle leviävää tuberkuloosia kutsuttiin tuona aikana Wienin taudiksi. Vuonna 1918 noin 90 000 wieniläistä oli kodittomina.

Keisarivallan kaatumisen jälkeen Wien lähti kehittämään sosiaalisen asuntorakentamisen ohjelmaa. Pääperiaatteina olivat riittävään asuntotuotantoon tähtäävä suorituskyky, korkea laatu, sosiaalinen koheesio, ja tasapainoinen sosiaalinen sekoitus. 1920-luvun punaisen Wienin asunto-ohjelman periaatteet ovat kantaneet läpi vuosisadan ja nostaneet asumisen kaupungissa pohjalta huipulle.

Wienissä asunnot eivät ole asukkaille kaupattavia tuotteita. Asunnot ovat oikeus.

Keskeinen tekijä muutoksessa on ollut kaupungin rahoitus asuntorakentamiselle. Ensimmäisen taloudellisen pohjan tälle muodosti vuonna 1923 hyväksytty asuntorakentamiselle korvamerkitty asumisvero. Tänä päivänä Wien tukee asumista laajasti. 1,8 miljoonan asukkaan kaupungissa 500-600 M € vuotuisesta rahoituksesta noin 20 % kohdennetaan asumisen tukeen, ja 80 % asumisen ja infrastruktuurin rakentamiseen. Noin 60 % wieniläisistä asuu sosiaalisen tai tuetun asumisen asunnoissa. Kahdeksan kymmenestä toteutettavasta asunnosta kuuluu kaupungin asuntorahoituksen piiriin.

Tuetun asumisen tulorajat ovat korkeat, mikä mahdollistaa asumismuodon suurimmalle osalle palkansaajista. Tuloja ei tarkasteta sopimusten tekemisen jälkeen. Edullinen asuminen tarjoaa asukkaille turvaa erilaisten elämätilanteiden muutosten varalle. Tulorajat ovat osaltaan vaikuttaneet myös siihen, että kaikki Wienin kaupunkialueet ovat väestöltään sekoittuneita. Pitkän aikavälin toteutettujen investointien ansiosta kaupunkilaisten luottamus asumisen laatuun näkyy vuokra-asumisen suosiossa, vakaassa poliittisessa ilmapiirissä ja Wienin kansainvälisessä houkuttelevuudessa.

Vastuullinen toiminta on arvoihin pohjautuvia valintoja

Sadan vuoden mittainen wieniläinen tuetun asuntotuotannon perinne heijastuu laajasti koko kenttään, aina yksittäisiin suunnittelijoihin saakka. Oton ja Oliverin – kuten herrat itsensä yleisölle esittelivät – kuvatessa toimintaansa arkkitehtisuunnittelun merkitys tulee määritetyksi vastuun kautta. Heille arkkitehtuurin itseisarvo ei nouse kauneudesta, vaan siitä miten arkkitehtuuri pystyy vastaamaan sukupolvet ylittävään vastuuseen ympäristön ja elämän laadusta. Puhe herättää ajatuksia sekä arkkitehtuurin tavoitteista että yritystoiminnasta.

Vastuullisuus nousee toimijan ja hänen toimintaympäristönsä arvomaailmasta ja heijastuu toiminnassa tehtäviin valintoihin.

Asuntorakentamisessa toimijat ovat suurelta osin taloudellista menestystä tavoittelevia yrityksiä, joiden valintoja ohjaa talous. Yritykset kuitenkin muodostuvat yksittäisistä ihmisistä. Ihmisten suhtautuminen oman ja muiden etujen välisiin ristiriitoihin on usein vivahteikkaampaa kuin yrityksillä. Vastakkaisten etujen tilanteessa tehtäviin valintoihin vaikuttavat yrityksen tavoitteiden ja alan toimintakulttuurin ohella myös yksilöiden sisäistetyt arvot.

Lyhyellä tähtäimellä vastuun kantaminen ei välttämättä näyttäydy taloudellisesti kannattavana. Rakennusalalla tämä voi johtaa esimerkiksi laadusta tinkimiseen liian tiukkojen aikataulujen takia. Tai suunnitelmien markkina-arvon korostamiseen näyttävillä ratkaisuilla, jotka eivät kestä aikaa. Pidemmän päälle vastuullisuus ja sen kautta saavutettava laatu kuitenkin kehittävät sekä yrityksiä että niissä toimivia ihmisiä. Toimivassa markkinatilanteessa ne voivat antaa myös taloudellista kilpailuetua.

Tästä näkökulmasta lisääntyvät määräykset ja valvonta eivät voi toimia ainoina vastuullisuuden ohjauskeinoina. Kyseessä on kokonaisvaltainen ihmisen ja ympäristön välisen suhteen muutos, joka kohdistuu erityisesti vallitseviin ajattelutapoihin ja asenteisiin. Muutoksen aikaansaaminen vaatii pitkäaikaisia toimia monella tasolla, aina lasten kasvatuksesta lähtien.

Vastuu vaatii resursseja ja arvostusta

Wien ohjaa nykyisin asuntorakentamisen laatua ns. neljän pilarin mallin avulla. Jokainen wieniläinen asuntokohde joutuu käymään läpi saman arviointimenettelyn, jossa pilareiden (sosiaalinen kestävyys, ekologia, ekonomia ja arkkitehtuuri) toteutumista tarkastellaan 99 eri kriteerin kautta. Suunnitelmilta vaaditaan tiukkaa kulukuria, joka näkyy lopputuotteen eli asunnon edullisena vuokrana. Rakentamisen kulut ovat arvioinnissa kuitenkin vain yksi kriteeri, joten pelkästään taloudellisia ratkaisuja painottavaa rakentamista ei sallita. Pienemmissä asuntokohteissa arviointi suoritetaan yhden projektitiimin suunnitelmille, mutta kaikissa suuremmissa kohteissa edellytetään kilpailun järjestämistä.

Wieniläinen tuetun asuntotuotannon malli toteuttaa laadukasta asumista hyvin edullisesti. Neljän pilarin kilpailutus ja arviointimalli kertoo kuitenkin siitä, että laatua ei saavuteta vähäisellä panostuksella. 99 kriteerin täyttäminen vaatii projektin suunnittelutiimiltä huomattavia työresursseja. Taloudellisia kriteereitä tarkastellaan ennalta määritettyjen määrälaskelmien kautta. Myös muiden, esimerkiksi sosiaalisuuteen liittyvien kriteereiden toteutuminen on pystyttävä osoittamaan.

Otto Höller ja Oliver Scheifinger esittelevät wieniläistä asuntorakentamista Asuntoreformikilpailun julkistuksen yhteydessä järjestetyssä tutkimusseminaarissa Tampereen teknillisellä yliopistolla 28.2.2018.

Ohjauskeinona malli vaikuttaa ohjaavan huomiota suunnitteluratkaisuiden kehittämiseen hyvin monialaisella tavalla. Yrittäjänä jään pohtimaan, mikä mahtaa olla wieniläisten suunnittelutoimeksiantojen palkkiotaso. Joka tapauksessa panostus kertoo suunnittelun arvostuksesta, muodostaa laaja-alaista ymmärtämystä asumisen laadusta ja antaa hyvän mahdollisuuden vastuulliselle toiminnalle.

Globaali vastuu

Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljon rakennettavien asuntojen koosta. Uudisrakentamisessa asuntojen keskikoot ovat pienentyneet, syynä aiempaa suurempi yksiöiden ja kaksioiden osuus tuotannosta. Suomalainen asumisväljyys on pitkään ollut kasvussa. Vuonna 1970 suomalainen asui keskimäärin 19 neliön asuintilassa henkeä kohden. Nykyisin vastaava luku on 40 neliötä henkeä kohti. Kasvavilla kaupunkialueilla kasvu on ollut hitaampaa ja vaikuttaa viime vuosina pysähtyneen. Helsingissä kasvu on jäänyt vuonna 2005 saavutetulle 34 neliön tasolle.

Wienissä kehitys on ollut saman suuntaista. Vuonna 1961 keskimääräinen asumistila oli 22 neliötä henkeä kohden. Kasvu jatkui tasaisena usean vuosikymmenen ajan, mutta vaikuttaa pysähtyneen 2000-luvulla 38 neliön tasolle. Asuntokuntien pienentyessä asumisväljyyden kasvun pysähtymiseen vaikuttaa keskeisesti uudisrakentamisen asuntotarjonta.

YK:n kannanotossa henkilökohtainen asuintila nostetaan yhdeksi keskeiseksi asumisen olojen indikaattoriksi. Tarkasteltaessa 37 maata, joista on saatavilla tilastotietoa asiasta, raja-arvoksi asetetun 20 neliötä henkeä kohden alittaa kaksi kolmasosaa maista. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna eurooppalainen asumisväljyys on ylellisyyttä. Jokainen suomalainen kuluttaakin vuodessa aineellisia resursseja miltei 3 kertaisesti maapallon kantokykyyn nähden, ja asumisen osuus tästä ei ole vähäinen.

Asuintila ja aineelliset resurssit liittyvät globaaleihin kysymyksiin asuntotuotannon tulevaisuuteen suuntautuvasta vastuullisuudesta. Rakentaminen on hyvin merkittävällä tavalla maapallon aineellisia resursseja sitovaa ja kuluttavaa toimintaa. Tämän päivän rakentamisen ratkaisut muodostavat tulevien vuosikymmenten ja -satojen rakennettua ympäristöä.

Kysymys ei ole kuitenkaan vain neliöistä, vaan siitä miten niitä käytetään. Joustavaa rakennettua ympäristöä tavoittelevat suunnitteluratkaisut pyrkivät mahdollistamaan asukkaiden muuttuvia tarpeita. Kaikkia niitä emme edes pysty kuvittelemaan tänä päivänä.

Entä sitten kun maapallon kantokyky tulee vastaan, tapahtuu se sitten fossiilisten energialähteiden käytön, veden, ruoan tai elinkelpoisen tilan kohdalla? Tulevat sukupolvet eivät tuolloin saa samaa mahdollisuutta muovata ja rakentaa ympäristöä mitä meillä on. Nyt rakennettavan ympäristön laatu tulee todella testatuksi silloin.

Wienissä asuntotuotannon ideologiaan sisältyy ajatus sukupolvien välisestä sopimuksesta ja luottamuksesta. Sadan vuoden kehitystyön tuloksia tarkastellessa keskeiseksi joustavuustekijäksi nousee yksittäisten rakennusten sijasta koko asuntokannan ominaisuudet.

Katja Maununaho

Tampereen teknillinen yliopisto

 

Ympäristöministeriön kyselyyn pääset tästä.

Jos Wienin malli kiinnostaa, niin lue myös Jyrki Tarpion 9.10.2017 julkaistu blogi Wienin ekskursion opeista!

Maahanmuuttajataustaisten nuorten osallisuudesta ja osallistumisesta: näkökulmia toiminnalliseen dialogiin

Viime toukokuisen ravintolapäivän yhteydessä Tampereen Tammelantorilla ja Lielahden kartanolla Hiedanrannassa avasi ovensa maahanmuuttajataustaisten nuorten ideoima ja toteuttama Ravintola Kaikille.

Ravintolassa tarjottiin maistuvaa ja mausteista irakilaista ruokaa, mutta kaupunkiympäristöön pystytetty teltta loi myös paikan erilaisten ihmisten kohtaamisille. Teltan liepeillä käytiin keskusteluja turvapaikanhakijoiden osaamisen tunnistamisesta, irakilaisen ruuan valmistuksesta sekä turvapaikanhakijoihin liitetyistä mielikuvista. 

Ravintolan toteutukseen osallistuneille kokemus oli rakentava. Ravintolasta oltiin ylpeitä: se toi esiin omaa maata positiivisessa valossa ja se toimi oman osaamisen esittelymahdollisuutena sekä sellaisten keskustelujen tilana, jotka muuten olisivat jääneet kokematta.

Arkiset kohtaamiset voivat joko vahvistaa tai heikentää nuorten arkeen heijastuvia etenkin turvapaikanhakijoihin liitettyjä stereotyyppisiä käsityksiä ja siten olla vaikuttamassa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin laajemminkin.

Ravintola Kaikille toimi myös tutkimuksellisena kokeiluna kohtaamisten paikkojen luomiseksi erilaisten, eriytyneiden ja silti samaa tilaa käyttävien ihmisten välille.

Maahanmuuttajanuorten kanssa toteuttamamme tutkimusprosessin aikana olemme kartoittaneet paikkoja, joissa nuoret viettävät aikaa ja tapaavat muita; paikkoja, jotka heijastelevat vihamielisyyttä tai ulkopuolisuuden tunnetta; paikkoja, jotka eivät vain tunnu omilta, vaikka ne on tarkoitettu avoimiksi.

Arjen kohtaamiset ovat tärkeitä ja ne vaikuttavat yhteiskunnalliseen ilmapiiriin laajemminkin.

Olemme myös vieneet prosessia nuorille entuudestaan tuntemattomiin paikkoihin ja ympäristöihin. Näin olemme pyrkineet laajentamaan nuorten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen toiminnan repertuaaria ja sen ”näyttämöitä” (ks. Erel, Reynolds & Kaptani 2017). Samalla on voitu tarkastella sitä, miten paikkojen heijastelema ulkopuolisuuden tai osallisuuden tuntu muodostuvat ja millaiset tekijät tähän vaikuttavat. Tätä kautta muodostuu vivahteikas ja yksityiskohtainen ymmärrys siitä, missä ja millaisiin prosesseihin nuoret osallistuvat ja mistä he ovat osallisia.

Tutkimuksessa on pyritty laajentamaan nuorten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen toiminnan repertuaaria ja sen ”näyttämöitä”.

Arkisten kokemusten ohella käsitys omasta paikasta sekä itsestä yhteiskunnan jäsenenä ja yhteiskunnallisesti osallistuvana toimijana muovautuu hallinnollisten prosessien ja poliittisten linjausten välityksellä. Turvapaikkaprosessissa olevien nuorten osallistumishaluun ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin heijastuvat vahvasti heidän arkeaan leimaava epätietoisuus, johon usein limittyy (sosiaalisen) epäoikeudenmukaisuuden kokemus: usein prosessiin tai sen lopputulokseen ollaan tyytymättömiä ja pettyneitä.

Olipa kyse turvapaikka- tai palautusprosessista tai muista viranomaiskohtaamisista, epäoikeudenmukaiseksi, vähätteleväksi tai mitätöiväksi koettu kohtelu heijastuu varsinaista kohdettaan laajemmalle – ystäviin, läheisiin ja tuttaviin.

Tulemalla jaetuiksi nämä kokemukset voivat vaikuttaa kielteisesti myös muiden samassa asemassa olevien näkemykseen omasta asemastaan, yhteiskunnallisesta arvostuksesta ja mahdollisuuksista.

Tutkimuksessamme toiminnallinen dialogi on osoittautunut varsin hyväksi keinoksi purkaa ja käsitellä arkisia hankaumia sekä pohtia omaa yhteiskunnallista jäsenyyttä ja kartoittaa sen mahdollisia muotoja.

Osallistuvassa toimintatutkimuksessamme fokus ei ole ollut osallisuuden luomisessa tai ihmisten osallistamisessa, vaan heidän osallistujaidentiteettinsä kehityksen ja siihen vaikuttavien tekijöiden seuraamisesta ja ymmärtämisestä. Samalla tutkimusprosessissa on ollut kyse kokeellisen ja yhteiskunnallisen intervention tekemisestä sekä nuorten esiin nostamista arkisista ja poliittisista epäkohdista käytävään keskusteluun osallistumisesta. Tällaisessa lähestymistavassa ihmiset asetetaan oman arkensa parhaiksi asiantuntijoiksi ja oman elämänsä keskiöön: rakenteiden ja käytäntöjen ilmenemistä tarkastellaan yksilön asemoitumisen kautta (esim. Irwin 2016).

Nuorten suhde Suomeen ja omaan välittömään elinympäristöönsä rakentuu sen pohjalta, miten vastaanottavaksi tai lähestyttäväksi ne koetaan joko omiin, ystävien tai vertaisten kokemuksiin pohjautuen.

Vaikka nuoret haluaisivat julkituoda omia näkemyksiään ja tietämystään sekä omasta elinympäristöstään että laajemmista yhteiskunnallis-hallinnollisista prosesseista, eivät he kuitenkaan ole aina kyenneet tunnistamaan saavutettavissa olevia osallistumisen tapoja ja muotoja. Osallistumisen olosuhteiden, näkyväksi tulemisen ja näkemysten esilletuomisen ehtojen muotoilu ovatkin olleet nuorten kanssa käydyn prosessin ytimessä (myös Dickens & Butcher 2016).

Tällöin tutkimuksen tehtävänä on tunnistaa ja kehittää niitä keinoja, tiloja ja tilanteita, joissa ihmiset itse voisivat näitä olla hahmottelemassa. Meidän tapauksessamme toiminnallinen dialogi on osoittautunut varsin hyväksi keinoksi purkaa ja käsitellä arkisia hankaumia sekä pohtia omaa yhteiskunnallista jäsenyyttä ja kartoittaa sen mahdollisia muotoja.

Eeva Puumala

Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Erel, Umut; Tracey Reynolds & Erene Kaptani (2017) Participatory theatre for transformative social research. Qualitative Research 17(3), 302-312.

Irwin, Sarah (2016) Lay perceptions of inequality and social structure. Sociology, first published August 23, 2016. https://doi.org/10.1177/0038038516661264

Dickens, Luke & Melissa Butcher (2016) Going public? Re-thinking visibility, ethics and recognition through participatory research practice. Transactions (41)4, 528-540.